Mitä jäi käteen Etelä-Amerikasta

Nyt on jo kuukausi oltu takaisin kotona reissulta ja sopeutuminen Suomeen on ollut oikein kivaa ja rentouttavaa. Piti jo aikaisemmin koittaa kirjoittaa tämä teksti, mutta laiskuus on vaivannu ja muutenkin ohjelmaa on ollut joka päivälle, joten tuskin olisin aikaisemmin kerinnytkään tätä kirjoitella. Töissä on tullut jo oltua ja kerittiin Kuopioonkin poiketa sukulaisia tapaamaan. Ja Antti oli viikonlopun rellestämässä Helsingissä ja lähtee Jyväskylään nyt lauantaina, että ei täällä nyt ihan mitään olla laiskoteltu. No, mutta asiaan.

Lempi paikat reissussa:

Moni on kysellyt, että mikä oli paras paikka. Kysymykseen on vaikea vastata koska kaikki paikat oli hyvin erilaisia ja kaikki omalla tavallaan hyviä ja huonoja. Mutta jos nyt miettii missä parhaiten viihtyi ja mistä eniten harmitti jatkaa matkaa, oli sellainen varmastikkin Iquique. Ja Punta Del Diablo. Molemmissa paikoissa oltiin se kaksi viikkoa ja mielellään olisi vielä pidemmäksikin ajaksi jäänyt. Muita viihtyisiä kaupunkeja/kyliä oli Valparaiso, Buenos Aires, Montevideo, La Paz, Chiloe ja monia muita.

Pääkaupungeista top-5 järjestys olisi:

1. Buenos Aires: Kaupungissa on aina tehtävää, sielä on paljon nähtävää, huikeita ihmisiä, paljon ravintoloita, erilaisia esityksiä, kaikkea mahdollista. Itselleni tuli kaupungista hyvä fiilis alusta asti, eikä varsinaisesti mistään kulttuurishokista tarvinnut kärsiä, kun tavat ja käytännöt on hyvinkin eurooppalaisia. Tykkäsivät sitten paikalliset siitä, että heitä verrataan eurooppaan, tai ei, me gusta mucho! Erityisen hyvä kaupunki nimenomaan kaupunkilomaa ajatellen.

2. Montavideo: Veden vierustaa menee ihana rambla, jota pitkin on kiva käydä juoksemassa ja joka on iltaisin täynnä ihmisiä urheilemassa, juomassa mateeta, hengailemassa kavereiden kanssa ja pelailemassa pelejä. Hirvittävästi yökerhoelämää ei vissiin ole tarjolla (tai varmaan jossain päin kaupunkia on, josta me ei sitä löydetty), joka ei minua varsinaisesti haitannu, mutta joitain pieniä pubeja olisi kyllä voinut olla. Ihmiset on myös mahtavia ja ylipäätänsä kaupungista jäi sellainen tranquilo eli rauhallinen ja rento olo.

3. La Paz: Tämä kaupungi on jakanut ihmisten mielipiteet. Kenenkään en ole kuullut sanovat, että paikka on ok tai ei huono, muttei hyväkään, vaan aina La Pazista puhuessa joko ihmiset on rakastanut tai vihannut sitä. Minä kuulun niihin, jotka rakastaa. Minusta kaupunki ensinnäkin on ihanassa paikassa vuorien ympäröimänä, joskin korkealla vuorilla sijaitessa on vähän kylmä ja korkeuserot voi tällaisessa tasamaalla asuvalle ottaa aika koville. Toisekseen vaikka ihmiset onkin vähän varautuneempia verrattuna Chileen tai Argentiinaan tai Uruguayhin, kyllä he ystävällisiä ovat. Kaupungista myöskin tuli sellaiset hyvät aallot ja ilmeisesti myös yöelämä on aika villi La Pazissa. Ei itse tullut kokeiltua, mutta näin kuulin puhuttavan. La Paz on myös vähän mystinen kaupunki. Ja halpa kun mikä! Ruokaa saa alle eurolla! Joskin ruuanlaadusta joutuu vähän tinkimään.

4. Santiago: Ensimmäinen fiilis kaupungista oli tylsä. Jotenkin paikka ei varsinaisesti värisyttänyt, kun saavuttiin, mutta kun oltiin sitten vähän pidempään, niin kyllähän se mukavalta alkoi tuntua. Metroyhteydet on hyvät ja kaupungissa on helppo liikkua. Miinusta tulee ilmansaasteista. Kaupungin yllä leijuu koko ajan saastepilvi ja ympäristö on aika kuivan näköistä. Santiago oli vähän sellainen ok kaupunki, josta on vähän vaikea sanoa mitään. Chilessä on niin paljon muita huikean hienoja paikkoja, joten ehkä näihin muihin kohteisiin suuntaisin Santiagon sijaan. Mutta jälleen kerran, ihmiset on kaikista parasta tässäkin kaupungissa. Tavattiin niin paljon sydämmellisiä, vastaanottavia ja ihania ihmisiä, että kyllä suomalaisilla on piiiitkä matka samanlaiseen avoimuuteen ja ennakkoluulottomuuteen.

5.Lima: Kaupunki jätti kaikin puolin kylmäksi. Itse en kokenut uhkaavia tilanteita, mutta ilmeisesti sellasia on paljon Limassa.  Ja kuten jokaisessa isossa kaupungissa, Limassa on tiettyjä alueita, joita turistin on syytä välttää. Suurin osa hostelleista sijaitsee Mirafloresin alueella, tai oikeastaan suurin osa turvallisista hostelleista, sijaitsee Mirafloresin alueella, ja tämä kyllä näkyy myös hinnoissa. Miraflores on oikein viehättävä ja turvallinen alue, mutta myös muuhun Limaan ja koko Peruun verrattuna oikein turistihinnoissa. Myös jos on koko Limassa oloajan Mirafloresissa, saa Limasta aivan liian turvallisen ja puhtaan käsityksen. Siltikin saastepilvi leijuu kaupungin yllä ja liikenne on aivan päätöntä ja torvien tööttäilyä saa koko ajan kuunnella. En itse Limalle lämmennyt enkä koe välttämätöntä tarvetta mennä ihan heti uudestaan. Ihmiset on kyllä kivoja ja erityisesti Flying dog- hostellissa, jossa olimme koko ajan, henkilökunta oli 5/5 tyyppejä.


Kuinka paljon tämä lysti meille sitten maksoi?  Aasiaan verrattuna Etelä-Amerikka on kalliimpi. Suomeen verrattuna Etelä-Amerikka on halpa. Jos viiden kuukauden reissu yhdelle hengelle Aasiaan lentoineen ja kaikkine majoituksineen, ruokineen, viisumeineen, liikkumisineen maiden välillä  maksoi 5000 euroa (1200 euroa menopaluulennot) oli Etelä-Amerikka kyllä aavistuksen tyyriimpi. Yhdelle hengelle kuuteen kuukauteen meiltä meni noin 6500 euroa (lentoliput oli 1200euroa). Halvemmallakin on mahdollista päästä. Ensinnäkin lentoja ostaessa kannattaa aina hommata menopaluulippu jos vain paluupäivä on tiedossa. Ne on huomattavasti halvempia, kuin ostaa vain yhteensuuntaan lippu. Mutta, koska meillä ei ollut tietoa paluupäivästä tai edes paluumaasta, oli vain ostettava liput erikseen. Lisäksi Aasiaan verrattuna majoitukset ovat kalliimpia.

Aasiassa, jos olet poikaystävän tai kaverin tai jonkun muun kanssa liikkeellä, majoitukset tulevat heti halvemmaksi. Yksinmatkaajalle Aasian majoitukset ovat kalliimpia, kun bambumaja maksaa esimerkiksi 10 euroa yö, yksin maksat siitä 10 euroa ja kaksin maksat siitä 5 euroa per naama. Etelä-Amerikassa on enemmänkin hostelleja. Pariskuntana on varsin miellyttävää välillä saada omaa rauhaa, varsinkin jos on pitkiä aikoja tietyssä paikassa. Ja hostelleissa luonnollisesti oma huone verrattuna dormiin, on kalliimpaa. Joten yksinmatkaaja pääsee majoitusten puolesta halvemmalla Etelä-Amerikassa.

Myös liikkumiset kaupunkien välillä voi tehdä halvemmin kuin mitä me teimme. Itse olen vähän bussikammoinen Aasiassa sattuneen onnettomuuden takia, joten haluan mieluusti maksaa vähän ekstraa, jotta pääsen turvallisesti paikasta toiseen.

Ruoka on meikäläiselle reissaamisen lisäksi se paras vaihtoehto tuhlata rahat. Tosin kun budjetti on mitä on, niin aina ei voi herkutella. Mutta karkeasti sanottuna mikään ei vituta niin paljon,  kun huono ruoka. Itse ei aina tullut reissussa herkuteltua, mutta tietyn pihtailun jälkeen pinna alkaa olla sen verran kireällä, että piti mennä syömään paikkaan, jossa ruoka oli kalliimpaa mutta myös parempaa. Joten tämäkin on sellainen kohta, mistä kunnon pihtari pystyy nipistämään euroja. Minä en niihin tyyppeihin kuulu. Voitte vaan arvailla voisiko vanha kunnon penninnipistäjä-Antti mahdollisesti olla tällainen tyyppi.

Matkaa kun lähdettiin suunnittelemaan, koitettiin laskea päiväbudjetiksi kahdelle hengelle 80 euroa. Joinain päivinä tämän pystyi helposti alittamaan, mutta joinain päivinä taas mentiin heittämällä yli, kun ohjelmassa on kaikenlaisia aktiviteettejä. Mutta plussat ja miinukset onneksi kompensoi toisiaan. Jos on kovastikkin aktiivilomalle lähdössä, jossa aikoo tehdä kiipeilyistä sukelluksiin ja vaelluksista laskuvarjohyppyihin, luonnolliseti rahaa kannattaa varata vähän enemmän. Pääasiassa päästiin kyllä hyvin alle budjetin, joten kotiinpaluukin meni vähän stressittömämmin.

Nyt minä päätän tämän blogin tähän. Toivottavasti joku saa joskus jotain hyötyä tästä kun omaa reissuaan suunnittelee. Kiitos ja hei.

Barcelona

Barcelonan loma on nyt taputeltu ja kotimatka alkanut. Barcelona on niitä kaupunkeja, joissa tekemistä riittää joka päivä, ja viikko ei tunnu olevan tarpeeksi pitkä aika, jotta kerkiäisi kaiken haluamansa tehdä. Barcelonasta tuli heti hyvä olo eikä jouduttu varkauden uhriksikaan.

Meillä viikko alkoi hyvin väsyneissä merkeissä, kun kahtena edellistä yönä olimme nukuneet todella vähän ja jetlag puski päälle. Sisäinenkello oli aivan sekaisin pari ensimmäistä päivää ja univaje pisti nukahtelemaan parin tunnin päikkäreitä päivän aikana. Yöllä sitten heräsikin kolmelta aivan virkeänä, eikä uni enää tullut pariin tuntiin. Väsymys kesti onneksi vain muutaman päivän ja loppuaika meni ihan hyvin.

Ensimmäiseksi kun saavuttiin Barcelonaan, tuli ihana olo siitä, miten hiljaista sielä oli. Tietenkin pääsiäinen vaikutti asiaan, mutta koko viikon aikana ei melutaso noussut Liman tasolle. Autot ei tööttäillyt torviaan ihan vaan huvin vuoksi ja liikennekin oli rauhallisempaa. Suojatienreunassa seistessä autot oikeasti pysähtyivät ja antoivat tietä. Ei tarvinnut käyttää Liman kikkaa "seuraa paikallista tietä ylittäessä ja pidä hänet sinun ja auton välissä". Toinen asia mikä tuntui oudolta oli eurot. Setelit tuntui käteen jotenkin jättimäisiltä. Saati sitten, että ne pitäisi laittaa lompakkoon! 

Kolmas asia oli vessapaperit. Tarpeilla käydessä käytetyt paperit sai heittää pönttöön eikä niljakkaasti roskikseen. 

Kauhean kovia suunnitelmia Barcelonan suhteen ei ollut, vaan päätettiin mennä fiiliksen mukaan kierrellen keskusta- ja lähialueita. Ainut ennalta suunniteltu juttu oli Barcelona vs Almeria peli. Auringosta nauttiminen oli prioriteetti ykkönen ja se onnistuikin joka päivä mainiosti. Sateista ei tarvinnut kärsiä ollenkaan ja lämpötilat nousi 15 asteeseen.

Pääasiassa kierreltiin kaupunkia ja käytiin syömässä paikoissa, joihin saatiin Eetulta ja Annikalta suosituksia. Keskiviikkona oltiin sielä Barcelonan pelissä, joka tuskin kenenkään yllätykseksi voitti 4-0. Pienoinen pettymys kalvoi peliä, kun stadion ei ollutkaan loppuunmyyty (kuten nettisivut aluksi väitti) ja kolme tähtipelaajaa puuttui kokoonpanosta. Mutta silti olihan se nyt siistiä päästä katsomaan vähän isomman luokan potkupalloa.

Tällä hetkellä lennellään täällä pilvien päällä kohti Helsinkiä. Tämä on kyllä hienoa tämä nykyaika Norwegianilla, kun voipi samalla vaikka tsätätä, kun on wifit ja kaikki.

Tarkoitukseni on vielä kirjoittaa viimeinen kirjoitus, jossa käyn läpi lempipaikat ja jutut sekä sen kuinka paljon tämä lysti tuli meille maksamaan. Sen verran voinkin jo sanoa, että oli jokaisen pennosen arvoista ja lähtisin varmasti uusiksi. Mutta kirjoittelen sen sitten kotoa koneelta käsin, kuhan päästään vähän asettumaan ja saadaan selkeyttä elämään. Arkikin iskee nopeasti päin pläsiä, kun meikäläinen palaa sorvin ääreen torstaina Ideaparkin Cartsulle. Ei muuta kun farmaria hakemaan!

Bye bye Etelä-Amerikka

Ollaan tultu siihen pisteeseen, että tänään vietetään viimeistä päivää Etelä-Amerikassa. Vaikka olenkin jo erittäin valmis tulemaan kotiin (viikon päästä, Barcelonan jälkeen), pieni haikeus iskee. Olen aivan rakastunut Etelä-Amerikkaan, sen kulttuuriin ja ihmisiin. Etelä-Amerikka voittaa heittämällä aasian maat, joissa olemme käyneet. Aasiassa ehkä on kauniimmat rannat ja parempi ruoka, mutta kaikki muu (erityisesti ihmiset) on parempaa Etelä-Amerikassa. Ja koska vielä jäi koluamatta monta maata, on tänne tultava takaisin. Ja sen jälkeen Väli-Amerikkaan! Kaikkien pitäisi tulla tänne!

Vika viikko on mennyt ihan hujauksessa, kun ollaan tavattu vanhoja tuttuja ja uusia tuttuja. Ollaan mm. syöty paljon ja kierrelty kaupunkia. Lima valittiin vuoden 2014 Etelä-Amerikan ruokapääkaupungiksi, joten ruuasta on ollut pakko nauttia. Ollaan mussutettu paljon paikallista ruokaa, herkkuja kadulta, mutta myös nautittu esimerkiksi sushista perulaisella twistillä.

Viime lauantaina menimme paikallisten tuttujemme kanssa all you can eat-sushiravintolaan. Ei Liman paras sushi, mutta ei se varmasti huonointakaan ollut. Ruoka maksoi 45 solea (n.13€) per naama ja sushia sai syödä niin paljon kun jaksoi. Myös alkoholittomat juomat kuului hintaan. Saavuttiin aika myöhään ravintolaan, joten tilaukset piti tehdä nopeasti ja vaikka meitä oli 7 ihmistä ja mukana oli kolme isoa miestä, homma meni överiksi. Tilasimme 324 palaa makirullia. Minulle sopiva määrä, josta tulen todella täyteen on normaalisti 15-20 rullaa. Ruokaa oli aivan liian paljon. Kaikki olivat niin täynnä, että jopa ruuan ajatteleminen sai voimaan pahoin. Ravintolalla on myös periaate, että jokainen rulla, joka jätetään, maksaa 2 solea. Onneksi meillä oli muovipussi mukana, jonne piilotimme viimeiset 20 rullaa, kun kukaan ei vain yksinkertaisesti pystynyt enää syömään eikä halunnut maksaa ylimääräistä.

Maanantaina käytiin suklaa-workshopissa. Lysti kesti 2 tuntia ja maksoi 70 solea (noin 21 euroa). Tehtiin kahta erilaista suklaajuomaa ja lopuksi saatiin tehdä omia suklaapaloja erilaisilla täytteillä ja joko maitosuklaasta tai tummastasuklaasta. Oma suosikkini oli maitosuklaata merisuolalla. Suklaa oli ihan hyvää, mutta ei se kyllä fazerin sinistä voita, jota muuten aionkin vetää samantein kun ollaan kotona. Irtokarkkien, ruisleivän, fetajuuston, maidon, salmiakin, maustamattoman jogurtin ja marjojen kera. Ja iskälle olisi pyyntö! Kun tullaan härmälään yöksi, niin voitaisko saada aamupalaksi samanlaista perunavelliä, mitä mummo tekee? Ruisleivällä ja voilla tietenkin.

Tänään vikan päivän kunniaksi tehdään simpukoita parmesaanilla. Ollaan jo kerran aikaisemmin tehty niitä ja ne ovat jumalaisia. Antin serkun poikaystäväkin saapui eilen samaan hostelliin ja Antti, Pedro ja muut tyypit hostellilta, jotka osallistuvat simpukoihin ovatkin juuri nyt marketilla ostamassa simpukoita. Itse jäin lusmuamaan tänne. Eipä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että tässä sitä ylistetään simpukoita! Seuraavaksi varmaan pitää opetella syömään parsakaalia. Yök!

Lento lähtee huomenna 11.05 ja kentälle on lähdettävä jo 7.30 paikallisten lomaviikon ja ruuhkien takia. Eikä kenttäkään nyt ihan tuossa vieressä ole. Lennetään ensin Bogotaan, jossa vaihtoaika on 7 tuntia ja siitä 10,5 tuntia Barcelonaan. Viikko Barcelonassa, jossa meidät varmaan viimeistään ryöstetään ja sitten kotiin juuri sopivasti äänestämään! Ja ainiin tietenkin perheeen ja ystävien luokse ;)

Viimeinen etappi suorittettu. Kohta kotiin!

Huanchacossa sielu lepäsi ja vähäsen jopa harmitti lähteä Limaan, kun oli jo päässyy laiskottelun makuun. Yhtäkkiä onkin tultu siihen vaiheeseen, ettei voidakaan enää todeta, että minnekään ei ole kiire, kun tuota aikaa nyt on. Herran jestas! Ei ole enää! Mehän ollaan ihan just lähdössä Barcelonaan ja siitä kotiin!

Huanchacossa kaksi viikkoa sujuikin äärimmäisen laiskoissa merkeissä. Antti kävi välillä surffaamassa, minä kokeilin kerran ja totesin sen olevan perseestä liian voimakkaan virtauksen takia ja aaltojen takia, jotka heittivät minut kerta toisensa jälkeen rantaan ennen kuin kerkisin edes yrittää aaltojen nappaamista. Antin surffaillessa kävin omaa rakasta nassua katsomassa koiratarhalla. Vikana päivänä oli sydäntäsärkevät jäähyväiset ja jouduin toden teolla hammasta puremaan ja nieleskelemään, etten olisi puolituttujen ihmisten edessä pillahtanut itkuun. Muutaman kyyneleen sitten vuodatinkin omissa oloissani suihkussa käydessä.

Alun perin suunniteltiin lähtevämme sunnuntain ja maanantain välisenä yönä takaisin Limaan, mutta päätettiin vaihtaa päivää maanantai-iltaan, kun viikonloput ovat aina vähän riskialttiimpia matkustuspäiviä ja olo Huanchacossa tuntui niin hyvältä, ettei huvittanut lähteä. Lähtöpäivän siirto oli varmastikin järkevin päätös tämän reissun aikana. Maanantaiaamuna saatiin tietää miksi.

Herättyämme normaaliin tapaan, vedettiin aamupalaa olohuoneessa, kun joku pisti telkkarin päälle uutisia varten. Su-ma välisenä yönä oli sattunut noin 300 km ennen Limaa paha liikenneonnettomuus. Kolmen bussin ja rekan yhteentörmäys. Viranomaisten epäilyjen mukaan pohjoisesta Liman suuntaan matkalla olleen bussin kuski olisi nukahtanut, ajautunut kovaa vauhtia päin vastaantulevaa bussia, jonka jälkeen perästä tullut rekka oli rysäyttänyt päin nukahtanutta bussia halkaisten sen kahtia ja perään oli ajanut vielä kolmas bussi. Kuvien perusteella vauhti on ollut kova ja romut, ruumiit ja niiden osat oli lennelleet ympäri onnettomuuspaikkaa, muistuttaen jotain räjähdyksen jälkeistä maisemaa. 37 ihmistä kuoli ja yli 80 joutui sairaalahoitoon. Perussa uutisointi on myös aika brutaalia verrattuna Suomen uutisiin. Kaikki näytetään sellaisenaan, kun ne ovat.

Vaikka me tuskin olisimme itse olleet osallisena onnettomuuteen, olen iloinen, että päätimme lähteä vasta maanantai-iltana. Mahdollisesti turvallisin hetki matkustaa, kun kaikki kuskit ovat extraskarppeina liikenteessä. 

Tässä taas painotan sitä, miksi itse olen enemmän kuin valmis maksamaan 10 euroa lisää bussista (Cruz del sur), jolla tiedän olevan kunnolla koulutetut kuskit ja aina yli 4 tunnin matkoilla kaksi kuskia ja heitä seurataan satelliiteillä. Tietenkin huonotuuri on huonoa tuuria, jos joku törmää sinuun, ja se voi käydä kenelle tahansa ja jossittelut on turhaa. Mutta itse en halua rahojani antaa yhtiölle, joka pistää yhden henkilön ajamaan pitkiä matkoja ilman taukoja ja vajaalla koulutuksella. Perun välimatkat ovat yllättävän pitkiä ja tiet huonossa kunnossa. Välillä täällä on tullut sellainen olo, että ihmishenki on todella halpa ja voittoa on tehtävä hinnalla millä hyvänsä. Itsekkyys erityisesti liikenteessä on uskomatonta, vauhti kova, turvavyöt vain koriste ja kun jotain tällaista sattuu, hetki ollaan kauhuissaan ja järkyttyneitä, mutta asian korjaamiseksi ei tehdä mitään. Kun taas seuraava kolari tapahtuu, jälleen hetki kauhistellaan.

Vaikka tiesin, että matka Huanchacosta Limaan tulee menemään hyvin, en saanut juuri silmällistäkään nukuttua. Joka kerta, kun kuulin meidän ohittavan rekan tai toisen bussin, (verhot olivat siis kiinni ja ulkona pilkko pimeää) hätkähdin pakonomaisesti hereillä ja yritin kurkkia ulos. Myöskin edessä istuneen vanhemman pariskunnan ripulipiereskely vähän vaikeutti hengittämistä ja nukahtamista.

Limaan päästyämme palattii takaisin tuttuun ja turvalliseen Flying Dog- hostelliin. Ja kerta meistä tykättiin jo ekalla kerralla, saatiin jopa pyytämättä alennusta huoneestamme 10% päivässä! Jee! Ajateltiin aluksi mennä dormiin, mutta 9 päivää on kuitenkin sen verran pitkä aika, että päädyttiin omaan huoneeseen. Huone maksaa nyt 22€ yöltä. Kallis verrattuna muihin paikkoihin, mutta tämä on Mirafloresissa. Katseltiin jo Barcelonasta hostelleja ja oltaisi sielä haluttu myös oma huone, mutta märkärätti kyllä lävähti naamaan ja todellisuus kotiinpaluusta valkeni hintoja katsellessa. Privaattihuone halvimmillaan 50€ keskusta-alueelta ja koska on pääsiäinen, on se vieläkin kalliimpaa. Varasimme siis dormin 7 yöksi. Ei helkkari!

Tekemisen puutetta ei pitäisi Limassa tulla, kun on niin paljon tuttuja samaan aikaan täällä. Toissa päivänä käytiin illastamassa erään kanadalaisen Amyn kanssa ja nukuttiin, eilen tavattiin ystäväni Anne ja tutustuttiin Barrancon alueeseen, ja palattuamme illalla hostellille päädyttiin vielä karaokebaariin laulamaan. Kyllä, laulettua tuli, mutta onneksi baarissa ei ollut paljoa ketään. Antti ei laulanut, jos joku jäi miettimään. Myöskään Toton Afrikaa ei kannata yrittää, jos ei pääse matalalle.

Tänään paikallinen Turbojugend Lima on päättänyt esitellä meille Liman baarikulttuuria, huomenna on hostellilla bileet, lauantaina meillä on kokkauskurssi hostellilla ja jos sitten saisi jo levätä ja voisi painua Inkamarketille tuhlaamaan rahojaan kaikkeen turhaan tuliaiseen itselleen ja kummilapsilleen. Muut älköön pahastuko, mutta rinkka painaa jo nyt 18 kg, joten ette saa mitään.

Jos Limassa ollessa pysyy vain Mirafloresissa tai muilla hienostoalueilla, saa Limasta oikein kivan ja turvallisen kuvan, mutta totuushan ei ole ihan niin ruusuinen. Siksi lähdetäänkin nyt käymään katselemaan vähän muitakin paikkoja. Äiti, älä huoli, mukana ei ole mitään mitä voisi meiltä varastaa. Eikä me olla menossa niihin vaarallisimpiin paikkoihin! 

Uusi rakkauteni

Olen rakastunut. Antin lisäksi sydämeeni on tullut paikka eräälle uudelle, karvaiselle ystävälle. Picathsulle. Tämän karvanassun kanssa kohtasimme viime tiistaina ja olemme sen jälkeen tavanneet päivittäin. 

Huanchacossa on paljon erilaisia vaihtoehtoja vapaaehtoistöistä. Projektia on, jos jonkin moista, ja vaikka varsinaisesti en itse ole ottanut osaa mihinkään, olen ollut erään hollantilaisen tytön mukana koiratarhalla. Huanchacon koiratarha on yhden miehen projekti, jota vapaaehtoiset pyörittävät paikallisen eläinlääkärin kanssa. Tarhoja on kaksi, joista toisessa on isoja, kadulta pelastettuja aikuiskoiruja ja toisessa tarhassa on 10 aikuista koiraa ja tällä hetkellä 22 koiranpentua. Vapaaehtoiset koittavat järjestää säännöllisesti tapahtumia, joissa koitetaan kerätä rahaa koirille, jotta heidät saisi ruokittua ja rokotettua. 

Valitettavasti Huanchacon katukoiramäärä on aika hulppea ja rahat ovat tiukassa. Huolestuttavaa on se, kuinka huonosti ihmiset huolehtivat koiristaan ja kuinka helposti ne hylätään kadulle, kun ei enää tarvita tai on kasvanu liian isoksi. Meikäläinen ei tuollaista ymmärrä ja suututtaa niin järjettömän paljon. 

No, joka tapauksessa nyt asiaan. Tämä sydämeni varastanut nassukka on nimeltään Picathsu. Hän pisti heti silmään ja aika nopeasti häneen kiinnyinkin. Alkutaival on Picathsulle ollut vaikea ja hän on tarvinnut extra-huolenpitoa ja ruokaa. Hän onkin onnistunut kasvattamaan itselleen kunnon pömppövatsan, vaikka edelleenkin hän on muihin pentuihin verrattuna pieni. Picathsu on suurisilmäinen, vähän muumien Nipsua muistuttava olento, jolle tulee hikka kun hänet ottaa syliin ja hän tuhisee korvaan, kun häntä halaa. Katsoo suoraan silmiin isoilla killisilmillään ja murisee ja haukkuu 50 kiloiselle dobermannille, joka koittaa tulla kerjäämään rapsutuksia, juuri kun hellittelyhetki Picathsun kanssa on kesken.

Olen aivan totaalisen rakastunut tuohon olentoon ja enemmän kuin mitään muuta haluaisin tuoda nassun kotiin. Antti ei ajatuksesta mitenkään lämmennyt ja vaikka se sydämeeni sattuukin, joudun vaan toivomaan, että Picathsu saa hyvän kodin täältä, eikä lopulta joudu takaisin kadulle, josta hänet pelastettiin. Lisäksi koiran roudaaminen toiselta puolelta maapalloa on iso projekti ja hyvin kallis. Myöskin suurin pelkoni on, ettei Picathsu kestäisi pitkää lentomatkaa, kun se on niin pikkuinen ja hauras. Pala sydämestäni jää nyt tänne. Jos tuntuu siltä, että pussista löytyisi muutama ylimääräinen killinki www.gofundme.com sivustolla voi käydä lahjoittamassa itselleen sopivan summan näille Huanchacon karvaturreille.

Huanchaco

Ollaan nyt viikko viihdytty täällä Huanchacossa ja huone on varattu vielä toiseksi viikoksi. Ranta on viihtyisä ja aurinko paistaa, mutta kylä itsessään on kyllä vähän kolkko. Mutta on tämä nyt parempi, kuin nököttää vikat viikot isossa kaupungissa.

Matka Limasta Huanchacoon vei 9 tuntia ja kuten aikaisemminkin, käytettiin taas Cruz del suria. Tällä kertaa tosin bussi oli vähän kalliimpi kuin yleensä (100solea/per naama) ja syykin selvisi, kun noustiin bussiin. Tämä suites-malli oli hienompi, kuin yksikään bussi tai edes lentokone, jossa olen ollut. Muhkeat, pehmeät penkit, jotka sai 180 astetta kallistettua sekä jokaisella omat telkkarit, joista pystyi katsomaan elokuvia tai sarjoja, pelaamaan pelejä ja kuuntelemaan musiikkia. Ei ollenkaan huono! 

Huanchacoon päästessämme haluttiin mennä Casa Fresh nimiseen hostelliin, joka oli saanu hostelwordissa 91% arvostelut. Valitettavasti hostelli oli täynnä ja jatkettiin etsimistä. Päädyttiin sitten kyselyiden jälkeen hostel Mereen ja tadaaaaaa koko hostelli on täynnä suomalaisia. Ei olla koko puolen vuoden reissulla tavattu yhtä montaa suomalaista, kuin täällä yhdessä päivässä. Ensinnäkin hostellin omistaa suomalainen nainen, työntekijöinä on kolme suomalaista ja vieraina lisää suomalaisia. Vastaan kävelee vähän väliä suomalaisia. Huanchaco on kuin Etelä-Amerikan Fuengirola. Antti vähän valitteli suomalaisten paljoudesta, mutta minua se ei haittaa. Minusta on vain mukavaa tavata suomalaisia melkein puolen vuoden jälkeen. Ainut ongelma on, että pitää vähän varoa sanojaan, kun on tottunut jo siihen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä ja yhtä äkkiä joka toinen ymmärtääkin.

Ekana päivänä Huanchacossa täällä oli kesänpäättäjäisbileet. Sielä juotiin kaljaa, tanssittiin ja heitettiin maalia toisia päin ja jos huono tuuri käy, saa myös ämpärillisen vettä niskaansa..kolme kertaa.. Otettiin osaa kemuihi ja minä olin juurikin se epäonnekas, joka sai kävellä hostellille litimärkänä ja maalisena, kun Antti tepasteli vaatteet märkänä vain maalista. Nämä päättäjäiset ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täällä olisi nyt jotenkin kylmä ja kesä on ohi. Ehei, kyllä lämpöä vielä riittää.

Antti on käynyt jo muutamaan kertaan surffaamassa, mutta minä en ole vielä päässyt. Pientä sairastelua on ollut liikkeellä, johtuen lähinnä erään baarin juomatarjoilusta (kotipolttoisesta viinasta tehtyjä koktaileja), mutta myös mahdollisesti jostain ruuasta, joka on aiheuttanut pahoinvointia. Joten koitamme surffausta joku toinen päivä, kun olo helpottaa.

Tässä Huanchacon vieressä on Chan Chanin rauniot, joita käytiin katselemassa muutama päivä sitten. Sisäänpääsy oli 10 solea elikkäs 3€ ja rauniot oli tylsimmät millä olen käynyt. Yleensä Peru on ollut aika hyvä rahastamaan turistia pääsymaksuillaan, mutta ehkä hekin Chan Chanin kohdalla tajusi, miten tylsä kyseinen paikka on, eikä siitä voi pyytää 3€ enempää. Ehkä se olisi ollut mielenkiintoisempi, jos oltaisi otettu opas, mutta toisaalta, tuskin opaskaan olisi siitä kauhean jännittävää saanut.. Ainakaan 3 euroa jännittävämpää.

Tämä teksti kokonaisuudessaan on ehkä vähän tylsä, mutta Huanchacossa nyt ei ihan niin paljoa tapahdu, että tästä paljoa jännittävämpää saisikaan. Nyt mennään kattomaan surffikisaa tuohon viereen. Heippu! Ainiiin 27 päivää ja ollaan kotona! JEEEE!!

Arequipa ja Lima

Arequipassa viihdyttiin oikein hyvin ja tekemistä riitti joka päivälle, varsinkin kun oli paikallista seuraakin. Sammakkomehu oli brutaalitoimitus, jossa elävä sammakko joutui luopumaan hengestään meidän takia.

Yhtenä iltana käytiin katsomassa Diegon keikkaa (tutustuttiin häneen La Pazissa) ja seuraavana päivänä mentiin syömään yhdessä lounasta Picanteriaan. Picanterioista saa tyypillistä perulaista ruokaa vähän mausteisempana. Tilasimme mm. marsua. Antti joutui syömään lähes koko marsun yksin, koska omia makuhermoja tämä herkku ei juurikaan hivellyt. 

Illalla mentiin sitten Diegon luokse. Diegon ja hänen serkkunsa kanssa maalailtiin Diegon soittohuoneen seinää ja juotiin viiniä. Myöhemmin hypättiin taksiin ja mentiin eräälle punk-klubille, joka kuulemma on kyllä ilmeisesti laillinen, mutta poliisit tulevat usein keskeyttämään keikat. Oltiinkin paikan ainoat gringot.

Viimeiset viisikuukautta on tullut varsin paljon kuunneltua latinomusiikkia ja olen jopa alkanut pitää joistain kappaleista, mutta vaihtelunvuoksi olikin oikein kiva päästä myös kuulemaan muutakin musiikkia. Bändit oli oikein hyviä ja paikka miellyttävä vaikka olikin aika tukossa.

Arequipasta suunnattiin sunnuntai-iltana 17 tunnin bussilla Limaan. Matka oli puuduttavan pitkä, mutta Limassa odotti ihana aurinko ja lämpö. Hostellia saatiin vähän etsiä, kun kaikki oli täynnä eikä meillä ollut varausta. Päädyttiin Mirafloresin alueelle Flying dog hostelliin, joka ei varsinaisesti huoneiltaan mikään viihtyisin hostelli ole, mutta joka henkilökuntansa takia on itselleni mieluisa. Baarityöntekijät Bill ja Niina (pitkästä aikaa tavattiin suomalainen!!!) ovat mahtavia tyyppejä ja heidän takiaan voisin tulla toistekin tähän hostelliin. Ainoa epämääräinen tyyppi on eräs brasilialainen, joka esittelee paikkaa uusille vieraille ja joka päivä hengailee hostellilla, joko pienessä hönössä tai krapulassa. Myöhemmin minulle myös selvisi, ettei kyseinen tyyppi edes ole töissä täällä vaan eräässä toisessa hostellissa.

Limassa ollaan nyt tällä kerralla vain neljä yötä, mutta parin viikon päästä palataan takaisin reiluksi viikoksi, ennen paluulentomme lähtöä. Tässä neljässä päivässä olemme olleet varsin laiskoja, eikä juurikaan olla Mirafloresin alueelta poistuttu. Lähinnä olemme kärsineet "pienimuotoisista" krapuloista. Tiistaina juhlittiin minun synttäreitä puoli kuuteen asti aamulla, syöden sushia ja käyden salsaklubilla ja keskiviikkona oli eräiden pitkään Limassa viihtyneiden chileläisten läksiäiset. Eilinen menikin sitten puoliunessa ja mentiinkin ajoissa nukkumaan. Mutta kuten sanoin, ollaan parin viikon päästä tulossa takasin, joten silloin sitten enemmmän tutustumista kaupunkiin.

Tänään yöbussilla mennään Trujilloon ja siitä sitten toinen pikkubussi Huanchacoon. Kaverini Joni suositteli tätä paikkaa, joten menemme nyt sinne ja katsotaan kauanko viihdytään. Toivottavasti paikka on sen verran viihtyisä, että haluamme jäädä pariksi viikoksi sinne. Kuten aiemmassa tekstissä sanoin matkaväsymyksen vaivaavan, joten haluamme vain löytää paikan, jossa saa olla rauhassa, eikä tarvitse koko ajan mennä paikasta tosieen raahaten rinkkaa mukana. Amen.

Kohti lämpöä

Cuscossa satoi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lähes taukoamatta ja lämpötilakin oli kymmenessä asteessa, niin ulkona kuin sisälläkin. Totaalinen matkaväsymys ja -kyllästyminen iskikin juuri harmaimmalla hetkellä. Koko ajan purat ja pakkaat uusiksi rinkan, ja raahaat sitä sateessa. Joka päivä puet samat, mutaiset ja pierunhajuiset vaatteet päälle, etkä voi edes pestä niitä, kun ei ole kuin yhdet farkut mukana. Etsit halpaa ruokaa, joka on pahaa ja niljakasta, mutta tosiaan ei maksa juuri mitään. Hostellin suihkusta ei välttämättä tule lämmintä vettä. Wifiä mainostetaan joka ravintolassa, mutta missään sitä ei oikeasti ole. Ja koko ajan olet sormista varpaisiin syväjäässä. Kyllä tuli kotiin ikävä. Mutta onneksi on ystäviä ja pieni skypettely Suvin kanssa auttoi, varsinkin kun kuuli, että Suomessa on vaan loskaa ja kuraa kaikkialla.

Tämän pienoisen hermoromahduksen saattelemana lähdettiin vihdoin alaspäin lähemmäs merta. Otettiin Cruz del surilta yöbussi Arequipaan. Olin luvannut Antille, että hän pääsee ihastelemaan Colca Canyoneita, joten Arequipassa vaihdettiin paikallisbussiin ja mentiin Chivayhin. Cruz del sur on bussikammoiselle ihmiselle täydellinen vaihtoehto, kahdella kuskilla ja rauhallisella ajotyylillä. Paikallisbussi taas on aivan jotain muuta. Kuskimme kyllä ajoi rauhallisesti, mutta bussiparan puolesta pelkäsin. Jatkuva kolina varsinkin mutkissa, vuoristossa, jännitti. Asfaltointi oli myös paikoittain pettänyt, joten välillä vähän pomputti. Onneksi bussi kuitenkin kesti koko matkan ja päästiin hengissä perille.

Chivayssa oltiin kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä vain löhöiltiin hostellissa, jossa oli pitkästä aikaa kunnon aamupala (munia,leipää, jogurttia) ja kylmemmät huoneet, kuin ulkolämpötila. Illalla päästiin pelaamaan biljardia. Toisena päivänä käveltiin kolmen kilometrin päähän uima-altaille, jotka oli lämmitetty kuumilla lähteillä. Altailla haisi pieruille. Kolmantena päivänä lähdettiin kahden tunnin päähän Cruz del condorin näköalapaikalle. Sielä on mahdollista nähdä Condorikotkia. Ei nähty. Mutta jättiläiskolibri nähtiin.

Cruz del condorille pitää ostaa turistilippu, joka maksaa etelä-amerikkalaisille 40 solea (12€) ja gringoille  70 solea (21€). 21€ on aika kova hinta kahden tunnin vierailusta, joten mussutettiin hinnasta lipunmyyjälle, ja kappas nainen suostui myymään meille 40 solen etelä-amerikkalaisten lipun ja sanoi, ettei ota vastuuta, jos joudumme lipuista ongelmiin. Kuka tahansahan nyt tietää, ettei meikäläinen todellakaan mene etelä-amerikkalaisesta, mutta aina kannattaa yrittää. 

Päästessämme Cruz del condorille, oltiin Antin kanssa kehitelty kaikki mahdolliset tarinat argetiinalaisesta isästä opiskeluun Etelä-Amerikassa, ("por favor señor, estamos estudiantes en Argentina, no tenemos mucho dinero, por favoooor") mitä tarpeen tullen käyttäisimme, jos tarve vaatisi. Vastassa olikin kaksi poliisia ja kaksi lipuntarkastajaa ja Kah! Kukaan ei kysynyt mitään! Toinen virkailija hymyili vienosti, toista ei kiinnostanut. Hah, mikä huijaus! Mutta minua kyllä vähän harmitti huijata ja nyt pelkäänkin karman kostavan meille tämän huijauksen.

Chivaysta palattiin takaisin Arequipaan. Paluumatka meni aluksi hyvin, mutta jostain syystä yhtä-äkkiä kuski päätti ruveta kaahaamaan. Ohitteli rekkoja ja toisia busseja ja kaahasi vauhdilla mutkiin. Ei kai siinä muuten olisi mitään ongelmaa ollut, mutta kun oltiin vuoristotiellä ja tien vieressä oli pudotusta kuusikymmentä-satametriä suoraan alas. Myöskään kilometrin välein olevat ristit tienvarressa ei rauhoittanut mieltä. Onneksi pian iski tiheä sumu ja kuskin oli pakko hidastaa mateluvauhtiin, kun eteen ei nähnyt kolmea metriä enempää. Enkä minäkään enää onneksi nähnyt, kuinka paljo pudotus reunalta oli.

Arequipassa ollaan nyt sunnuntaille asti. Eilen oli jo niin lämmin, että pystyi koko päivän painelemaan shortseissa. Tänään taas ei. Ollaan vieläkin korkealla 2300 metrissä ja Limaan olisi jo kiva päästä nauttimaan 30 asteen lämmöstä ja merestä, mutta katsellaan nyt Arequipa ensiksi. Eilen vietettiin iltaa saksalaisten kanssa, jotka tavattiin lokakuussa Uruguayssa ja tänään tavattiin paikallinen Diego, johon tutustuttiin La Pazissa. 

Myöhemmin lisää Arequipasta. Nyt on mentävä, kun Antti haluaa päästä maistamaan sammakkomehua. Paraskin kasvissyöjä.

Machu Picchu

Kuten aiemmassa viestissä kerroin, tarkoituksemme oli kävellä Ollantaytambosta Aguas Calientesiin ja siitä Machu Picchulle. Tietenkään asiat ei koskaan mene niin kuin suunnittelee.

Valmistauduttiin Machu Picchulle lähtöön ostamalla jo Cuscosta pääsyliput. Machu Picchulle pääsee 2500 ihmistä päivässä, eikä haluttu riskeerata omaa pääsyämme, joten pääsyliput oli hallussa jo kaksi päivää etukäteen. Sisäänpääsy maksoi 256 solea kahdelle hengelle eli noin 76 euroa. Tämä maksu on minulle ihan fine. Raha menee paikan ylläpitämiseen yms. 

Liput oli keskiviikolle, joten tiistaiaamuna kirjauduttiin ulos hostellista Cuscosta ja hypättiin minivaniin, joka vei meidät 10 solella (3€) Ollantaytamboon. Etsittiin hostelli ja jätettiin kamat hostellille. Hostellin seinällä nähtiin käsintehty kartta, jossa näkyi, että matka Ollantaytambosta Aguas Calientesiin olisi kävellen 6 tuntia.

Pieni paniikki rupesi iskemään. "Mitä helvettiä, matkan piti olla vain 3-4 tuntia!" Kysyttiin hostellin omistajalta oliko matka todella 6 tuntia ja vastaus oli musertava. Kyllä. Aguas Calientesiin olisi jota kuinkin 50 kilometriä ja ensimmäiset 20 kilometriä piti ottaa taksi merkille- Km 82, josta pystyi lähteä kävelemään 6 tunnin matkan Aguas Calientesiin. Alkumatkaa viranomaiset tarkkailevat. Ainut hetki on ennen kuutta aamulla. Mutta koska meillä oli liput seuraavalle päivälle, emme voineet seuraavana aamuna enää lähteä kävelemään kuuden tunnin matkaa. Uskoka pois, kuusi tuntia voi kuulostaa helpolta, mutta ilman kunnon varusteita tai trekkauskokemusta sellaisessa maastossa, joka on varsin haastavaa kivikkoineen ja pusikkoineen, ei se ollut vaihtoehto. Anttikin sanoi, että kolmen tunnin kävelyn jälkeen meillä olisi kuitenkin megaluokan riita ja olisimme kolmen tunnin päässä lähimmästä asutuksesta, keskellä ei mitään.

Seuraavaksi ruvettiin miettimään vaihtoehtoja. Jos ottaisimme bussin Santa Mariaan ja siitä bussin Santa Teresaan ja siitä taksin Hydroelectricaan. Sieltä pääsisimme kävelemään kahdessa tunnissa Aguas Calientesiin ja yöpymään siellä. Seuraavana aamuna voisimme kiivetä Machu Picchulle. Ongelmaksi muodostui matka Hydroelectricaan. Sinne kestäisi 5 tuntia vähintään ja joutuisimme kävelemään pimeässä Aguas Calientesiin. Suunnitelma olisi toiminut, jos meillä olisi ollut liput torstaille, ja olisimme voineet lähteä seuraavana aamuna aikaseen liikkeelle.

Punnittiin pitkään vaihtoehtojamme ja mietimme pääsylippujen vaihtoa torstaille. Sekään ei onnistunut. Suuren pettymyksen myötä nöyrryimme ja ostimme junaliput. Olipa kyllä elämäni kallein lysti se. 60€ 50 kilometrin matkasta suuntaansa! Hinta ei edes olisi niin paha tai ainakaan tuntuisi niin pahalta, jos tietäisi rahan menevän perulaisten hyväksi. Vaan EI! Perurail yhtiön omistaa puoliksi herra Britti ja herra Peru. Enkä puhu nyt valtioista vaan yksityishenkilöistä. Niin vain tämä kapitalistien kourat kahmivat kermat päältä ja perulaiset saavat jäädä osittain nuolemaan näppejään. Voitte vain laskea siitä, että jos esimerkiksi 2000 henkeäkin käyttää tätä junaa päivässä ja yksi matka maksaa noin sata dollaria, niin kuinka paljon tämä kaksikko tienaa viikossa. Juuri tätä olisimme mielellämme boikotoineet.

Junamatka kyllä oli varsin miellyttävä vaikka vähän hytkyttikin ja maisemissa ei juurikaan valittamista. Ja kuuluihan hintaan kahvi ja muffinsi.

Herätys keskiviikkona oli 3.45 ja juna lähti 5.07. Aguas Calientesissa oltiin 6.30 ja siitä lähdettiin köpöttelemään Machu Picchulle. Bussillakin ylös olisi päässyt, mutta päätettiin reippailla portaat ylös (ja säästää 20€). Matkaan meni noin tunti ja rappusia oli omien laskelmieni mukaan noin 1700. Alku meni hyvin, vaikka vähän puuskuttikin (pispalan portaat kyllä nyt häviää tälle porrasreenille). Pian kuitenki alkoi jo vähän hikoiluttaakin. Meillä kävi tuuri sään kanssa, kun saatiin koko päivä auringosta nauttia. Mutta, koska sadekausi on menossa, metsässä oli myös kosteutta edellisiltä päiviltä. Tämä yhdistettynä aurinkoon kosteus oli aika korkea ja hikoilutti kovasti. Minä olin varustautunut kylmään säähän takilla, kahdella pitkähihaisella ja pitkillä housuilla. Puolessa välissä matkaa oli enää toppi ja farkut jalassa ja manaus siitä, miksei pukenut shorteja jalkaan. En enää ihmettele, miksi kaupunki on säilynyt salassa vuoteen 1911 asti. Kaupunkia kun on alhaalta käsin vaikea havaita, enkä kyllä ilman mitään järkevää syytä lähtisi sinne rämpimäänkään.

Ylhäällä odotti turistimassa ja jonotus Machu Picchulle. Sisälle päästiin sutjakasti ja päästiin ihastelemaan Inkojen kadonnutta kaupunkia. Varsin vaikuttavaa kyllä! Käveltiin useamman tunnin ajan eri puolilla Machu Picchua ja ihasteltiin kaupunkia. Vaikea kyllä kuvitella, millä ihmeellä Inkat ovat saaneet talot rakennettua sinne tai ylipäätänsä raahattua kaikki rakennustarvikkeet ylös. Paikka oli upea! Vaikka junanhinta kismitti meitä, olisi kyllä enemmän jäänyt harmittamaan, jos olisimme jättäneet menemättä. 

Äsken saimme myös kuulla, että hostellimme Cuscossa olisi järjestänyt kyydin Hydroelectricaan halvalla. Melkein toivon, etten moista olisi kuullutkaan, niin ei olisi ärsytyslevel noussut 110 prosenttiin. No, onneksi pihistelyn mestari Antti on mukana ja onnistumme varmasti säästämään junalippurahat takaisin. Esim. syömällä halvempaa (ja oksettavampaa) ruokaa. Parilla eurolla saa ihmeellisiä annoksia.

Copacabana, Isla del sol ja cusco

La pazissa tulikin viihdyttyä oikein hyvin ja venytettiinkin lähtöä parilla päivällä, kun ei vaan yksinkertaisesti huvitannut lähteä jatkamaan matkaa. 

Lopulta kuitenkin lähdettiin kohti Copacabanaa. Kylä on muuten se oikea ja alkuperäinen Copacabana, jolta Brasilian kuuluisaranta Copacabana on nimensä lainannut. Vaikka tähän mennessä matkat bussilla Bolivian sisällä oli mennyt hyvin, olin siltikin vielä vähän epäileväinen kaiken suhteen ja päädyttiinkin valitsemaan bussiyhtiöksi Titicaca tours, jolla enemmänkin turistit matkaavat, ei paikalliset. Hintaa matkalle tuli 30 boliviaanoa per naama.

Matka meni jälleen kerran ilman suurempia sydämentykytyksiä ja ihan ajallaan. Päivä sattui olemaan aika sateinen ja harmaa ja Copacabana ei kyllä minuun tehnyt suurtakaan vaikutusta. Väsymys painoi ja koko päivänä ei jaksettu tehdä mitään. Nukkumaankin mentiin jo kympin aikoihin. Yöllä vettä ja rakeita tuli kaatamalla ja ylimmässä kerroksessa asuessamme veden ja  rakeiden rummutus kattoa vasten herätteli pitkin yötä.

Seuraavana päivänä herätessämme saimme huomata, että aurinkohan se sielä möllötti. Päätettiin kiivetä viereiselle vuorelle, joka olikin vähän haastavampi kuin noin niinkuin ensisilmäykseltä ajattelisi. Huipullehan siis meni ihan kiviset portaatkin, mutta ne olivat meidän näkökenttään väärällä puolelle ja paineltiin sitten ylös varsin tiukkaa ylämäkeä, kivien ja kallioiden yli itseämme hilaten. Myöskään melkein 4000 metrin korkeudessa happea ei ole turhan paljoa ja pienikin ponnistelu sai puuskuttamaan. Lopulta kuitenkin ylös päästiin, Nikon  pyynnöstä terveiset Titicaca-järven kotkalle lähetettiin ja tultiin alas, huomattavasti helpompaa reittiä. Seuraavaksi päiväksi käytiin varaamassa vene Isla del solille ja käytiin popsimassa vähän alpakkaa iltapalaksi.

Koska Boliviassa ja Perussa on nyt sadekausi menossa, vähän jännitettiin paistaisiko meille aurinko Isla del sol- retkeämme varten. Kyllä paistoi! Isla del sol on Inkaintiaaneille tärkeä saari, koska Inkat uskovat sen olevan paikka, jossa aurinko on syntynyt. Kivuttiin saaren korkeimmalle kohdalle (taas puuskuttaen, hikoillen ja useita pysähdyksiä pitäen)  ja katseltiin sieltä sitten upeita maisemia. Tässä vaiheessa "note to self"-homma: hommatkaa oikeasti kunnolliset aurinkolasit, joissa on kunnon uv-suojat!! En tiedä mikä uv-yliannostus meille Antin kanssa tuli, mutta meikäläisen silmät vuosi vettä koko päivän ja iltaa kohden ei pystynyt enää pitämään silmiä auki. Kirveli, silmiä väsytti, silmämunat oli punaiset ja päätä särki. Oltiinkin jo ennen kymmentä nukkumassa, kun ei vain voinut enää olla. Sama toistui seuraavana päivänä. Tietenkin myös vuoristossa ollessa voi olla, että silmät reagoivat voimakkaammin, kun ei ole ilmansaasteita tms. suodattamassa säteitä. En tiedä. Mutta sen tiedän, että kauhealta se tuntui. Toivottavasti silmät tästä palautuisi. Ostaisin jo nyt kunnon aurinkolasit, mutta pieni skeptisyys paikallisiin optikoihin on varmasti aivan luonnollista.

Aika Boliviassa jäi vähän lyhyeksi ja mielellään pidempäänkin olisi voinut olla, mutta tämä kaksi viikkoakin oli jo plussaa ja ainakin on syitä palata jonain päivänä takaisin. Lauantaiaamuna lähdettiin sitten Perua kohti. Aamulla vielä vähän arvottiin, että jäädäänkö Punoon yöksi vai koitetaanko saada bussi Cuscoon vielä samalle illalle. 

Jos rajatarkastus Chilen ja Bolivian välillä oli surkea, niin kyllä se vielä surkeampi oli Bolivian ja Perun välillä. Kukaan ei edes halunnut nähdä rinkkaani tai käsilaukkuani. Eikä rinkkaa kyllä bussin tavaratilastakaan tarvinnut esille ottaa. Passi oli ainut mikä tarkastettiin ja leimattiin. Sen jälkeen takaisin bussiin ja matka jatkui Punoon.

Punossa katseltiin vähän busseja ja arvioitiin niiden turvallisuutta. Mikään bussi ei oikein järkevästi lähtenyt Punoon saapumisen jälkeen Cuscoon. Yhtiö, jota itse halusin käyttää (Cruz del sur) lähtisi vasta yötä vasten. Muut yhtiöt vähän epäilytti. Pienen arpomisen ja yöbussiahdistuksen jälkeen päädyttiin kuitenkin ottamaan Cruz del sur, joka lähtisi 22 ja olisi perillä 5 aamulla. Meillä oli siis koko päivä aikaa tuhlattavaksi Punon keskustassa. Cruz del sur on vähän kalliimpi kuin muut bussit, mutta turvallisuus on myös omaa luokkaansa ja hyvinvointini takia olen valmis maksamaan 15€ 400 kilometrin matkasta.

Bussia odotellessa kahviteltiin, luettiin kirjoja, ihmeteltiin karnevaalien alkua, käytiin kaljalla, syötiin. Antti jopa onnistui kuluttamaan hyvin tunnin päivästämme hukkaamalla lapun, jolla saataisiin rinkkamme tavarasäilöstä. Sitä etsiessämme ja takaisin bussitermnaaliin kiirehtiessämme aika menikin rattoisasti, pientä paniikkihikeä puskiessa. Terminaali oli siis varsin kaukana keskustasta ja eipä ole Hälinen niin nopeasti kipittänyt, kun nyt pelko persiissä rinkan ryöstöstä. Tosin matkan teosta olisi tullut huomattavasti helpompaa, jos ei tarvitsisi enää raahata 18 kiloa mukana (kuka on laittanut tiiliskiviä ja muita turhia tavaroita mun rinkkaan, kun se painaa noin paljon????)

Bussiin astuessa turvallisuudesta ei ainakaan ollut puutetta. Meidät tutkittiin metallinpaljastimilla (aseiden takia) ja koko tarkastus kuvattiin videolle, rinkat merkattiin painoineen ja passit tarkastettiin. Lopuksi vielä, kun kaikki jo istuivat paikoillaan, kaikki kuvattiin videokameralla. Kuski ajoi rauhallisesti vaikka tie pomputtikin aika kovasti. Ja vaikka bussin etuosassa oleva nopeusmittari väittikin välillä nopeudeksi 500km/h.

Cuscoon tultiin sunnuntaiaamuna aikaiseen ja otettiin taksi keskustaan. Siitä köpöteltiin hostelliin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Herättyämme lähdettiin ruokaa etsimään ja törmättiin pariin saksalaiseen, jotka oltiin La Serenassa tavattu. Heidän seurassa päädyttiin Plaza de Armakselle, jossa oli karnevaalien alkuriennot meneillään. (Nyt on siis karnevaali aika Etelä-amerikassa  ja kaikkein isoin karnevaali onkin Brasilian Riossa) Kaikkialla ihmiset suihkutteli vaahtoa toisiaan päin ja heitteli vesi-ilmapalloilla. Aikaisemmin oli myös ollut paraateja tanssijoineen. Otetiinkin osaa kyseiseen lystiin ja lopulta litimärkänä, silmät ja suut täynnä vaahtoa, köpöteltiin kotiin vaihtamaan kuivaa päälle ja selvittelemään matkaa Machu Picchulle. Joka ei muuten olekaan niin helppoa kuin luulisi. Ainakaan halvalla.

Ensinnäkin tuonne jumalanselän taakse on vaikea päästä. Tietty jos rahaa on ylettömästi, niin ei se sitten ole niin vaikeaa. Ei muuta kuin helikopterin kyytiin ja menoksi. Meillä ei ole varaa helikopteriin. Moni valitsee erilaisia trekkejä, joilla mennä Machu Picchulle. Ne kestävät yleensä neljä päivää ja niissä mennään viidakkoja pitkin ja pyörillä ja kävellen jne jne. Mutta koska nyt on sadekausi esimerkiksi suosituin Inka-trek on suljettu. Ja muutenkin ei olla Antin kanssa varustaudutta mihinkään trekkaamiseen (mitä näköjään Etelä-Amerikka on pullollaan). Farkut jalassa juoksulenkkareilla on huono painella neljä päivää mutaisessa viidakossa. Tiedostettiin kyllä nämä trekkaus vaihtoehdot ennen lähtöä, mutta kiinnostus niitä kohtaan oli aika pieni.

No niin tai näin, kun tänne asti on tultu, niin Machu Picchulle on päästävä. Paikan päälle kyllä pääsee myös junalla. Juna vain sattuu olemaan maailman kallein juna! Edes vr ei veloita suhteessa matkan pituuteen nähden yhtä paljoa. Ensin on otettava bussi Cuscosta Ollantaytamboon (10 solea) siitä juna Aguas Calientesiin (joka muuten kestää 1h 20 min ja maksaa 160 solea per naama/suunta HALVIMMILLAAN) ja Aguas Calientesista bussi Machu Picchulle (25 solea). Niin ja tietenkin pääsylippu Machu Picchulle on vielä 128 solea. Tietenki paluumatkaan menee yhtä paljon kuin menomatkaankin. Ja kaikki tämä pitää vielä kertoa kahdella. Koko tuo yhden päivän matka maksaisi meille yli 300 euroa. Ja siinä ei ole edes majoitukset ja ruuat mukana. Ei saatana! 

No, mehän ei moiseen hullutteluun suostuta. Meidän suunnitelma on seuraavanlainen: otetaan bussi Ollantaytamboon (20 solea), kävellään Aguas Calientesiin (noin 3 h kävely ilmaiseksi), kävellään Machu Picchulle (ilmaista), sisäänpääsy (256 solea), kävellään Machu Picchulta Aguas Calientesiin (ilmaista) ja otetaan juna Ollantaytanboon (220 solea) ja bussi takaisin Cuscoon (20 solea). Näin pääsemme puolet halvemmalla. Katsotaan sitten, miten tässä nyt oikeasti käy, mutta huomenna lähdetään ja parin päivän päästä ollaan takaisin Cuscossa. Raportti reissusta tulee myöhemmin. Saatana.

Bolivia took my heart!

Kyllä, lähdettiin vihdoin viikkon sitten jatkamaan matkaa Iquiquesta. Pitkän pohdinnan ja taustatyön tuloksena valittiin bussiyhtiöksi Trans Lujan, joka rullasi oikein smoothisti myös vähän töyssyisemmät hiekkatieosuudet. Rajatarkastus oli huonoin ikinä, kun kyllästyneen oloinen rouvashenkilö tökki vähän rinkkarini yläosaa kuitenkaan avaamatta sitä. Ei läpivalaisua, ei mitään.

Orurossa oltiin kolme päivää ja ei tehty yhtään mitään muuta, kuin jauhettiin kokalehtiä ja juotiin vettä, jotta 3700 metrin aiheuttama päänsärky ja huono-olo helpottaisi. Ja niinhän se helpotti. Totuteltiin myös siihen, että kaikki on naurettavan halpaa! Ja halvemmaksi vain tuli, kun La Paziin päästiin. Lounaat ja illalliset alle kahteen euroon! Vaikka lounas ei ehkä ihan gourmettia olekaan, sillä pysyy elossa ja se vie nälän.

Orurossa saatiin myös ensimmäinen maistiainen siitä, miten helkkarin vaikeaksi yhden bussilipun oston voi tehdä ja kuinka se vaatii kolme eri bussiyhtiötä ja kolme eri asiointi kertaa bussiasemalla. Niin ja yhden naikkosen, joka ei vaan millään kerroilla voi kertoa, että maanantaiaamulle ei ole yhtä ainutta bussia, koska tie Orurosta La Paziin on suljettu presidentin vierailun takia. Tälle välille siis avattiin uusi, turvallisempi tie ja presidentti oli sitä avaamassa ja sen takia ei busseja aamulle ollut. Lopulta kuitenki saatiin kolmelta lähtevään bussiin paikat ja päästiin La Paziin.

Bolivian suhteen olin varsin epäileväinen, kun jännitin erityisesti liikennettä. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin enkä ole tuntenut oloani epämukavaksi. Välillä voi havaita pieniä puitteita tavoissa hoitaa asioita, mutta ne nyt on varsin pieniä murheita ja niistä pääsee yli huokailemalla ja kärsivällisyydellä.

Maa on aivan julmetun kaunis! Ihmisiin ei valitettavasti saa samanlailla kontaktia kuin esim. Chilessä, mutta maisemat pesee mennen tullen muut vierailemamme maat. Vuoristoa, flamingoja, uskomattomia maisemia. Saapuessamme La Paziin leukani kyllä kolahti lattiaan. La Paz on laaksossa ja sen ympärillä on lumihuippuisia vuoria. En todellakaan odottanut mitään tällaista! Lisäksi vuorien välissä ajellessa vähän väliä tulee pieniä vesiputouksia. Aivan mielettömän kaunista! Myös ihmisten ulkonäkö on muuttunut. Kasvonpiirteet on vähän kovemmat ja moni pukeutuu perintekkäästi muhkeisiin hameisiin, korkeisiin hattuihin ja hartiahuiveihin.

Vaikka maa on naurettavan halpa, en usko, että rahojeni tuhlaus tulisi olemaan erityisen vaikeaa täällä. Hienoja käsitöitä on tarjolla kaikkialla ja hinnatkin pysyy matalina. Ostettiinkin hienot, alpakanvillapaidat 10 eurolla (Suomessa saa maksaa akryyli"villa"paidasta 50€) ja Anttikin sai uudet kengät 13 eurolla ja ne ei ole mustat!! Mutta vielä on Peru edessä, joten tilaa on jätettävä myös Perun käsitöille ja tuliaisille.

Sitten suosikki asiani koko reissultamme: Deathroad pyörällä! Tästä olin kuullu paljon puhuttavan ja kyseistä hommaa oli hehkutettu. Aluksi ajattelin, etten moiseen pysty, mutta niin vain pystyinkin HAH! Kyseessä on siis maailman vaarallisin tie (tai silloin aikoinaan oli, kun se oli vielä päätienä La Paziin, nykyään löytyy myös uusi tie, joka on huomattavasti turvallisempi, joten liikenne on vähentynyt Deathroadilla ja viimeksi auto-onnettomuus tiellä on sattunut 2008). Varattiin tämä koko päivän kestävä aktiviteetti yhtiöltä, joka oli rankattu vuoden 2014 parhaimmaksi yhtiöksi tripadvisorissa: Barracuda. La Pazissa on tasan kaksi yhtiöä, jotka ovat luotettavia, turvallisia ja heiltä löytyy koulutetut oppaat hommaan. Ne ovat meidän käyttämä Barracuda sekä yhtä hyvä Gravity. Pyörät ovat loistokuntoisia ja ne huolletaan jokaisen reissun jälkeen. Lisäksi nämä kaksi yhtiöä antavat sinun mennä tien niin hitaasti alas, kun haluat ja mukana on aina kaksi opasta, yksi edessä ja yksi takana. Lisäksi perässä seuraa myös auto, jonne voi hypätä, jos väsyy kesken matkan. Reissuun kuuluu kaksi evästaukoa, lounas, joessa uintia, suihkut sekä valokuvat, joten oman kameran kantaminen mukana ei ole pakollista. Riskinä kun on kaatuminen ja kameran hajoaminen tai kameran kastuminen, kun pyöräilee vesiputouksien ali ja pienien jokien yli. Oppaat on ensiapukoulutettu ja esimerkiksi molemmat meidän oppaistamme ovat ammattipyöräilijöitä

mountainbikingissa, joten he ainakin tietävät kuinka näillä pyörillä ajetaan. Hinta lystille on Barracudalla 500 bolivianoa eli noin 65€ ja Gravitylla 750 bolivianoa eli noin 95€. Halvemmallakin muilta yhtiöiltä saman reissun saa, mutta tämä on aktiviteetti, jossa ei todellakaan kannata pihistellä oman turvalllisuuden takia.

Aamulla lähdettiin liikkeelle 7.30. Minibussi kuskasi meidät 4700 metriin, jossa saatiin pyörät ja varusteet. Oppaat opasti pyörän käytön ja neuvoi miten tietä ajetaan. Ensimmäinen 25 kilometrin osuus oli asfalttia ja tällä osuudella totuteltiin pyörään. Osuuden jälkeen maksettiin 25 bolivianon turistivero ja hypättiin takaisin minibussiin. Bussi vei 8 kilometrin matkan ylämäkeä deathroadin alkuun ja siitä se sitten alkoi. Opas antoi uuden priiffauksen tiellä ajosta. Sen sijaan, että liikenne tiellä olisi, kuten normaalisti Boliviassa oikealla, se olikin vasemmalla. Ylhäältä tuleva ajaa siis vasenta kaistaa eli ulkoreunassa ja alhaalta tulevalla on etuajo-oikeus eli minun on annettava alhaalta tulevalle tilaa. Itse olin enemmänkin toivonut, että olisin saanu ajaa sisäreunalla. No change!  Siinä sitten sydän pamppaillen liikkeelle. Tie oli varsin möykkyinen ja meikäläinen ajeli jarruja painellen koko matkan. Liikkeellä ollessa ei kyllä uskaltanut kauheasti sivuille katsella, välillä vilkaisu ja ihastelu miten upealta ympärillä näytti. Onneksi pysähdyksiä oli paljon ja kerkisi niitä maisemiakin katselemaan. Opas oli aivan huikea! Pysähdyttiin usein matkan aikana ja hän kertoili, että minkälainen mutka milloinkin on tulossa ja kuinka niihin tulee ajaa, minkälaiseksi tieosuus seuraavaksi muuttuu ja kuinka liikennemerkki, joka väittää seuraavan mutkan oleva 90 astetta, onkin oikeasti 180 astetta. Kieli keskellä suuta, pääkylmänä körryyteltiin alas kaikki onnistuneesti. Vain yksi poika kaatui, mutta pahemmin ei onneksi käynyt. 

Alas päästessä käytiin pulahtamassa virkistävässä joessa ja saatiin lounaat eteemme. Sen jälkeen opas ja kanssamatkustajani päättivät, että: "kyllä mennäänpäs bussilla sama tie ylöskin". Ei siinä auttanut, kun hakea kalja ja hypätä bussiin. Ylösnousu jännitti kyllä enemmän kuin alastulo ja heikotus, pahaolo, tärinä sekä melkein itku iski, kun pysähdyttiin tien kapeimmalle kohdalle, avattiin bussinovi, kurkattiin ulos ja nähtiin alaspäin pystysuora pudotus vähitään 60 metriä ehkä enemmänkin. Se oli kohta, jossa vuonna -85 on sattunut deathroadin pahin onnettomuus, kun rekka putosi alas vieden 100 henkeä mukanaan. Se on myös kohta, jossa Top Gearin -ukko ohittaa toisen auton, joka muuten on huijausta, koska siinä kohdassa ei todellakaan pysty kaksi autoa olemaan vierekkäin.

La Paz on vienyt sydämmeni. Maanantaihin asti ainakin ollaan täällä, mutta eihän tässä nyt vielä mihinkään kiire ole. Seuraava kohde on Copacabana Titicaca-järven rannalla. Uyuni, jossa sijaitsee maailman isoin suola-aavikko, saa nyt valitettavasti jäädä, mutta onpahan sitten syy tulla uudestaan Boliviaan. 

Kuvia koitan laittaa myöhemmin tietokoneella, jos tämä paska internet toimii. 

Deathroad aamupaivasta

Deathroadin kapein kohta

aika kivat nakoalat. Kuvassa myos eraan ss-miehen sodan jalkeinen piilopaikka (Jewhunter)

Pysaytettiin bussi deathroadin kapeimmalle kohdalle ja kurkattiin ovesta ulos ja alas

Deathroad iltapaivasta

La Paz

San Pedrossa päänsärkyä ja Iquiquessa surffausta

Päästiin Calderasta San Pedro De Atacamaan noin tunnin myöhässä aikataulusta. Se onkin aikalailla ensimmäinen "pidempi" myöhästyminen tällä reissulla. Aasiassahan nämä myöhästymiset olivat jotakuinkin normi eikä poikkeus, mutta täällä aikataulut on pitäneet. 

Hostelli löytyi yllättävän helposti, järkevällä hinnalla (8000 pesoa/ yö per naama, dormissa) ja päästiin suunnittelemaan kolmen päivän autiomaa- seikkailuamme. Noustiin varsin nopeassa tahdissa merenpintatasosta 2800 metriin, joka aiheutti minulle kolmen päivän päänsäryn ja kovia hengästymisiä. Onneksi muita oireita ei ilmennyt ja vuoristotautia ei tarvinnut murehtia.

San Pedro De Atacama on todella turistoitunut mesta ja kaikki tourit on ylihinnoiteltuja. Varmaan joku "todellinen" traveller paheksuisi meidän valmiiksi suunniteltuja toureja, mutta ilman mukana olevaa ajokorttia (jotta voisi vuokrata auton) ja korkeuserojen aiheuttamaa huimausta ja hengästymistä, ajatus omatoimitoureista ei kyllä juurikaan kiinnostanut. Oltiin kuitenkin maailman kuivimmassa autiomaassa.

Tarkoitus oli käydä kolmella tourilla, mutta pilvinen sää pilasin tärkeimmän tourin. Odotin kaikista eniten touria, jolla pääsisi kaukoputkilla tutkimaan tähtiä, mutta juuri ne päivät, kun me olimme San Pedrossa, oli pilvisiä. San Pedrossa on lukuisia observatorioita ja sielä on mahdollisuus nähdä maailman paras tähtitaivas. Saatiin siitä pieni makupala, mutta ei tarpeeksi. Sen sijaan käytiin geysereillä ja uimassa kuumassa lähteessä, jotka sijaitsivat yli 4000 metrissä, syötiin laamanlihaa, nähtiin flamingoja sekä käytiin Valle De Lunassa, joka on laakso autiomaassa, jossa voi nähdä suolan muodostumisen kristalliksi miljoonan vuoden aikana (Antti sano, että se oli miljoona, itse en ymmärtänyt niin paljoa espanjaa). Geyser-tour maksoi 18000 pesoa per naama ja sisälsi aamupalan ja valle de lunaan päästiin 7000 pesoa/ kpl. 

San Pedron kylä on täynnä matkatoimistoja ja kilpailu hinnoista on kova. Itse uskoisin (en toki varmaksi tiedä), että lähes kaikki toimistot tarjoavat jota kuinkin samanlaisia toureja. Osa kalleimmista ehkä tarjoaa aamupalaksi paistettua munaa ja toiset taas kertoo enemmän historiaa ym. Who knows. Hintoja kannattaa kilpailuttaa ja tripadvisorista katsella suosituksia. Erityisesti niille toureille, jonne haluaa kunnon englanninkielentulkin mukaan, kuten me oltaisi haluttu sinne tähtien katselu hommaan. Jos se olisi onnistunut. Oma espanjankielentaito tuossa tähti- ja planeettasanastossa kun on vähän heikkoa.

San Pedrosta lähdettiin Iquiqueen. Matka kesti 6 tuntia ja maksoi muistaakseni 37000 pesoa kahdelta hengeltä. 

Iquiquen piti olla vain nopea, kolmen päivän pysähdyspaikka, ennen Boliviaa. Mutta kuinkas kävikään! Täällä sitä edelleen ollaan viikko myöhemmin. Ja ainakin ensi perjantaille asti ollaan. Kaupunki, joka vei sydämmemme ikuisella kesällään. Ja surffauksella. Ja yhtenä parhaimmista hostelleista. El Bajo! Omistajat Tito ja Daniele ovat kyllä ihan super mahtavia! Ollaan hämmästelty miten oikean hostellin valitseminen voi vaikuttaa siihen, kuinka pitkäksi aikaa johonkin paikkaan haluaa jäädä. 

Käytiin kokeilemassa sandboardingia, mutta täytyy kyllä sanoa, että eipä juuri vaikutusta tehnyt. Joo ihan kivaa, mutta lauta ei kauhean pitkiä matkoja luista ja kipuaminen mäkeä jatkuvasti ylös, paahtavassa helteessä, vie nopeasti kehosta mehut. Hinta oli 20000 pesoa per naama ja hommasta jäi kusetuksen maku. Jatkossa suosin vain lumilautaa ja surffilautaa. Ja Antti suosii myös skeittilautaa.

Surffitunteja ollaan muutama otettu, jotta saataisi taktiikka haltuun ja jatkossa voimme mennä kahestaan surffailemaan, kun siltä tuntuu. Muutamat aallot saatiinkin napattua tänään, mutta tuli myös nieltyä aikamoinen määrä merivettä. Olen oppinut, että ei siihen kuole vaikka nenään menisi vähän vettä, eikä haittaa vaikka hiekkaa olisi joka röörissä, kyllä ne suihkussa pois lähtee. Parin tunnin surffisessiot on maksanu noin 30€ kahdelta, joten konkurssiinkaan ei olla jouduttu.

Ollaan myös käyty useampana aamuna joogatunnilla, jotta saataisi vähän kehon lukkoja auki, mitä rinkan raahaaminen on aiheuttanut neljässä kuukaudessa.

Perjantaina olisi tarkoitus jatkaa matkaa vihdoin ja viimein sinne Boliviaan. Pientä panikointia on ilmassa, kun olen yrittänyt selvittää Bolivian teiden kuntoa sekä luotettavia bussiyhtiöitä. Fakta nyt vaan tuntuu olevan se, että vuosittain noin tuhat ihmistä kuolee Boliviassa bussionnettomuuksissa, bussiyhtiöiden ja kuskien välinpitämättömyyden sekä kuskien juopottelujen takia. Hetken jo harkittiin, että suosiolla vaan jätettäisi Bolivia väliin ja suunnattaisi kaikki energia Peruun, mutta Boliviassa on paljon kaikkea sitä, mitä muissa maissa ei välttämättä ole. Alkuperäiskulttuuria ja mielettömiä nähtävyyksiä. Toivotaan, että joogatunnit toisivat minulle myös mielenrauhan Bolivian suhteen. 

Ensimmäinen kohteemme on Oruro, jonne jäämme useammaksi päiväksi, jos pystytään. Kaupunki sijaitsee 3700 metrissä, joten kehon täytyy saada tottua rauhassa korkeuteen. Aivoödeema ei ole toivelistallani. Jos keho ei moista nousua kestä, on suunnattava alaspäin ja koitettava hitaampaa nousua. Jatkosuunnitelmia tehdään sitten, kun ollaan hengissä selvitty ensimmäiseen kohteeseen.

Kirjottelen sitten Bolivian päästä lisää, jos nyt perjantaina edes päätetään täältä Iquiquesta vihdoin lähteä. Ken tietää.

Yli puolenvälin ollaan toverit!

Aika on taas kirinyt ajatusten ohi! Tänään rupesin miettimään mikä päivä on, kunnes tajusin tammikuun olevan jo puolivälissä (onnistuneen loman merkki on, kun unohtaa päivämäärät). Ensin luulin missanneeni iskän syntymäpäivän ja häpeissäni jo sätin itseäni, kunnes tajusin, ettei edes veljeni synttärit ole vielä olleet.

Chileen tutustuminen lähenee loppuaan ja omalle kohdalleni matkan (perustan tämän omiin ennakkoluuloihini ja internetistä luettuihin teksteihin) haastavimmat maat ovat vastassa. Tähän mennessä Uruguay, Argentiina ja Chile ovat mielestäni olleet varsin helppoja ja hyvinkin eurooppalaistuneita, tutun ja turvallisen tuntuisia. Turvallisella tarkoitan enemmänkin kulttuurillisia yhtäläisyyksiä, en sitä, että pimeillä sivukaduilla olisi turvallista, yksin tai kaksin, kulkea, varsinkaan gringona. Myöskään Bolivian ja Perun vuoristojen huonokuntoiset tiet ja kaahaavat kuskit eivät mieltäni varsinaisesti rauhoita. Mutta Boliviasta ja Perusta lisää myöhemmin.

Valparaisossa ilmassa oli havaittavissa lievää matkaväsymystä, joka ilmeni erityisesti jaksamattomuudella tutustua uusiin ihmisiin sekä innostumisen puutteena. Kenenkään nimi ei enää jäänyt päähän ja moneen kertaan kyseli ihmisten määränpäätä ja matkan pituuksia ja sitten häpeissään myönteli mukana että: "niinhän se olikin". Päätettiin viheltää peli pariksi päiväksi poikki ja ottaa pieni loma. Loman hinta jääköön mysteeriksi, mutta kaksi päivää Conconissa, 5 tähden hotellissa,merinäköalalla ja suola-altaassa (oli myös ihan oikeekin uima-allas) kellumalla, palautti voimat ja tuntui äärimmäisen absurdilta ja ylelliseltä ja aiheutti jopa pientä häpeää moisesta rahantuhlauksesta. Mutta, heti alusta asti, päätetiin Antin kanssa olla tuntematta huonoa omatuntoa asiasta ja nauttia kahdesta päivästä täysinrinnoin. Kyllä sitä sitten kotona keritään huonoa omatuntoa potea työttömyyspäiväraha-hakemusta tehdessä. Nähtiin kyllä pelikaaneja! Hurjan isoja otuksia! Valparaisosta pääsee minibussilla Conconiin 500 pesoa per naama ja matka kestää noin 45 minsaa kiertoteitä pitkin.

Palattuamme takaisin "rahvaan" pariin suuntasimme paljon kehuttuun ja "niin ihanaan" La Serenaan. "Pardon my francee", mutta kolme päivää tuntui melkein piinaavan pitkältä ajalta La Serenassa. Päivien kohokohdat olivat: skypet Suvin, Juhon, Sylvin ja Ellin sekä Monican ja Jopun kanssa sekä pieni koiranpentu Polly ja pieni aikuiskoira, Lucy, hostellissa.

Jos kaupunki tosiaan on Chilen toiseksi vanhin, on se ainakin katukuvasta ja rakennuksista onnistuttu piilottamaan. Jouduttiin myös mustalaisnaisten ryöstönyrityksen kohteiksi. Homma jäi tosiaan yritykseksi, kun jo alusta asti tiedettiin mistä oli kyse. Eipä sillä, että rahaa tai muutakaan arvokasta taskuista olisi löytynyt, muinaishistoriallista Nokian puhelinta lukuunottamatta. 

La Serenassa testattiin myös paljon puhuttu Chorillina, joka on kuulema aivan ehdoton testata. Chorillina on makkaraperunat lihanpaloilla ja kananmunalla ja rasvalla. Tai kuten jokainen jämsäläinen sen tuntee: taksari. Tosin tästä taksarista riitti syötävää kahdelle ja tukki rasvaisuudellaan sokaisen suonen, sai sydämmen pysähtymään ja jätti vyötärölle niin ison vararenkaan, että kolme vuotta vatsalihasjumpassakaan ei saa sitä häviämään.

Conconista ei bussi kulje La Serenaan vaan on otettava minibussi Viña Del Mariin (400 pesoa/kpl) ja sieltä 7 tunnin bussi La Serenaan (12800 pesoa/kpl).

La Serenasta jatkettiin matkaa kohti Pohjoista. Määränpäänä on Iquiquen kaupunki Calderan ja San Pedro de Atacaman kautta. Nyt ollaan Calderassa, jossa ei varsinaisesti ole mitään, mutta tästä pääsee nopeasti Bahia Inglesaan,  missä on, ehkä tähän astisen reissun, hienoin ranta. Valkeaa hiekkaa ja kirkasta vettä. Harmi vain, että vesi on niin kylmää, että hypotermia aiheutuu jo pelkästään veden katselusta. La Serenasta Conconiin matka kestää 6 tuntia ja hintaa oli 11100 pesoa per naama. 

Tänään illalla otetaan yöbussi Atacaman autiomaahan (21400 pesoa/ per naama), jossa pitäisi olla maailma siistein tähtitaivas, paljon kaikkia aktiviteettejä sandboardingista suola-aavikoihin sekä helvetin kallista. Tähtitaivasta ja sandboardingia odotan innolla, hintoja vähän vähemmän innolla. No, eiköhän sitä Boliviassa sitten pääse pihtaamisen makuun, kun hinnoista joutuu tinkaamaan ja tinkaaminen ei varsinaisesti kuulu vahvuuksiini, jolloin totean, etten osta mitään.

Maisemat ovat muuttuneet hieman karummiksi, etelään verrattuna. Kaktus on yleisin kasvi matkanvarrella ja hiekka sekä kivi yleisimpiä maa-aineksia. Välillä noustaa vähän ylöspäin ja sitten tullaankin taas meren vierelle. Vihreää maastoa ei juurikaan Viña Del Marin jälkeen ole näkynyt. Tiet ovat hyväkuntoisia, kuskeilla on 5 tuntia maksimiajoaika (jota myös noudatetaan) ja nopeutta saa maksimissaan olla 100km/h ja sitä saavat matkustajat seurata. Helpottaa huomattavasit minunkaltaisen vauhtihirmun matkustusmukavuutta. Myös juomaveden laadusta ei ilmeisemmin ole enää takuuksia. Toiset sanovat sitä juomakelpoiseksi, toiset eivät suosittele. 

Seuraavalla kerralla taas lisää. Hei nyt! Kuvat ei vieläkään onnistu, kun konetta ei ole käytettävissä! Mutta facebookistahan noita halutessaan näkee.

Santiagosta Valparaisoon!

Santiagossa oli juurikin niin lämmin kuin sopia toivoi ja tuntuikin, että sai taas d-vitamiinit kohoamaan. 

Varattiin huone eräästä vähän kämäsemmästä hostellista, kun halvalla saatiin. Hostelli tai oikeastaan hotelli oli itsekin kuvaillut itseään: "sisustukseelta varsin karu ja ei niin viihtyisä, mutta siisti ja hintansa arvoinen." Hintaa omalle huoneelle, oman vessan ja suihkun ja aamiaisen kera tuli muistaakseni 20 euroa. Ja se on puolet vähemmän, kuin monen muun hostellin vastaava huone.

Santiago on loppujen lopuksi aika pieni kaupunki, eikä ensimmäisen kolmen päivän aikana tehnyt suurtakaan vaikutusta. Mutta nyt neljän lisäpäivän jälkeen Santiagosta jäi hyvä mieli ja suosittelen lämpimästi jokaiselle kaupunkia. 

Saatiin me jotain aikaiseksikin neljässä päivässä. Käväistiin leffassa katsomassa Hobitin viimeinen osa ja käveltiin paljon. Antti bongasi kartalta Finlandia- nimisen kadun, jota piti käydä ihmettelemässä. Siitä päädyttiin, puiston kautta, jättimäisen ostoshelvetin eteen. Koska rinkassa ei ole enää yhtään ylimääräistä tilaa eikä budjettikaan anna myöten, päätimme vain tyytyä nauttimaan hetken ilmastoinnista. 

Oltiin myös haaveiltu uima-altaalle pääsystä, joten etsimme internetistä yleisiä uima-altaita, jonne voisimme mennä polskimaan. Sopiva löytyi San Christobalin kukkulan huipulta. Sinne sitten köpöteltiin tiukkaa ylämäkeä ylös, hien virratessa keskipäivän helteessä. 17€ saatiin yhteensä lystistä pulittaa sisäänpääsymaksua, mutta täytyy kyllä myöntää, että oli se sen arvoista. 

Uuden vuoden aattona suunnattiin Valparaisoon, jossa oli juhlat. Kadut oli täynnä ihmisiä ja koko yönä ei tullut nukuttua. Törkyä ja saastaa oli samalla tavalla kun Hämeenkadulla vappuaaton jäljiltä. Lisänä järkyttävä määrä lasinsirpaleita. Suututti. Koissu-parat köpötellessään satuttavat tassunsa, eikä kukaan pidä huolta tai hoivaa kuntoon niistä. Muuten ihmiset oli mukavia, ruoka oli hyvää, juomaa liikaa ja krapula elämäni pahimpia.

Valparaiso on todella upea kaupunki. Talot ovat kirkkaan värisiä ja rakennettu ihan minne sattuu. Tai siis rinteisiin, mutta ne on eri muotoisia ja mallisia ja värikkäitä ja päällekkäin ja allekkain. Kadut ovat äärimmäisen hyvää treeniä jaloille. Jos on huonokunto, niin viikon päästä ei enää ole, kun kipuaa näitä mäkiä joka päivä ylös ja alas. Kadut ovat myös sokkeloisia tai ne päättyvät yllättäen ja yhtäkkiä on rappuset jne... On pirun vaikeaa aina koittaa muistaa, että: "missä nyt oli se kivan näköinen ravintola" tai "jos nousen tästä ylös, niin pääsen hostellille, eikun en pääsekkään, kun ei tässä olekaan tietä". Maisemat ovat kyllä mielettömät, jos jaksaa nähdä vaivan kiivetäkseen ylös.

Uuden vuoden jälkeisenä yönä tuli koettua elämäni ensimmäinen maanjäristys. Oltiin luonnollisesti syvässä REM-uni vaiheessa, kuten joskus kolmelta aamuyöstä kuuluukin olla, kun yhtäkkiä koko kämppä rupesi tärisemään. Ihmettelen todella, ettei sydämeni pysähtynyt säikähdyksestä. Se ei ollut ollenkaan sellaista, mitä Heurekan- maanjäristyssimulaattori antaa ymmärtää. Tärinä alkoi pienesti ja koveni, tuli pari isompaa tärähdystä ja hiipui pois. Koko hommaan meni ehkä 20 sekunttia. Ensimmäisenä ajatteli: " mitä helvettiä tapahtuu?" Sitten tajusi mistä on kyse ja mietti tuleeko katto niskaan. Sitten vaan maattiin hiljaa ja kuunneltiin kuuluuko ääniä, pitääkö poistua ja tuleeko lisää järistyksiä. Entäs tsunamit?  Kun mitään ei enää kuulunut, käännettiin kylkeä ja jatkettiin unia. Mutta kyse oli niin pienestä järistyksestä, että tokkopa paikalliset edes heräsivät. Tänään ilmaisella kävelytourilla (joka oikeasti ei ole ilmainen, koska kuitenkin maksat aina tippiä enemmän tai vähemmän) opas sanoi, että: "Jos näet paikallisen paniikissa, niin sitten on syytä paniikkiin."

Ylihuomenna suunniteltiin matkan jatkamista, mutta katsotaan nyt. Ehkä tänne vielä pariksi lisäpäiväksi voi jäädä. Tosin pari päivää ollaan haaveiltu ottavamme lomaa tästä lomasta Conconissa. Hotellin uima-allaslöhöily, koko päivä kylpytakissa ja ihana hotelliaamiainen houkuttaisi, mutta taas kerran piheys nostaa päätään ja ei haluta tuhlata viiden päivän budjettia kahteen hotelliyöhön. Katsotaan mihin suunnitelmaan päädytään.

Mutta jos joku suunnitelma on nyt varmaa, niin se, että kotiin tullaan 10.4. Ostettiin lennot Limasta Barcelonaan 2.4. Hintaan 1231€ kahdesta henkilöstä ja Barcelonasta Helsinkiin 10.4. Hintaan 200€/ 2 henkilöä. Suora lento Limasta Helsinkiin olisi ollut noin 2000€ luokkaa. Ja Barcelonaan aateltiin jäädä muutamiksi päiviksi, kun kerrankin oli tilaisuus. Ja äiti kielsi tulemasta kotiin pääsiäiseksi, kun eivät ole vastaanottamassa ;D