Valmistauduttiin Machu Picchulle lähtöön ostamalla jo Cuscosta pääsyliput. Machu Picchulle pääsee 2500 ihmistä päivässä, eikä haluttu riskeerata omaa pääsyämme, joten pääsyliput oli hallussa jo kaksi päivää etukäteen. Sisäänpääsy maksoi 256 solea kahdelle hengelle eli noin 76 euroa. Tämä maksu on minulle ihan fine. Raha menee paikan ylläpitämiseen yms.
Liput oli keskiviikolle, joten tiistaiaamuna kirjauduttiin ulos hostellista Cuscosta ja hypättiin minivaniin, joka vei meidät 10 solella (3€) Ollantaytamboon. Etsittiin hostelli ja jätettiin kamat hostellille. Hostellin seinällä nähtiin käsintehty kartta, jossa näkyi, että matka Ollantaytambosta Aguas Calientesiin olisi kävellen 6 tuntia.
Pieni paniikki rupesi iskemään. "Mitä helvettiä, matkan piti olla vain 3-4 tuntia!" Kysyttiin hostellin omistajalta oliko matka todella 6 tuntia ja vastaus oli musertava. Kyllä. Aguas Calientesiin olisi jota kuinkin 50 kilometriä ja ensimmäiset 20 kilometriä piti ottaa taksi merkille- Km 82, josta pystyi lähteä kävelemään 6 tunnin matkan Aguas Calientesiin. Alkumatkaa viranomaiset tarkkailevat. Ainut hetki on ennen kuutta aamulla. Mutta koska meillä oli liput seuraavalle päivälle, emme voineet seuraavana aamuna enää lähteä kävelemään kuuden tunnin matkaa. Uskoka pois, kuusi tuntia voi kuulostaa helpolta, mutta ilman kunnon varusteita tai trekkauskokemusta sellaisessa maastossa, joka on varsin haastavaa kivikkoineen ja pusikkoineen, ei se ollut vaihtoehto. Anttikin sanoi, että kolmen tunnin kävelyn jälkeen meillä olisi kuitenkin megaluokan riita ja olisimme kolmen tunnin päässä lähimmästä asutuksesta, keskellä ei mitään.
Seuraavaksi ruvettiin miettimään vaihtoehtoja. Jos ottaisimme bussin Santa Mariaan ja siitä bussin Santa Teresaan ja siitä taksin Hydroelectricaan. Sieltä pääsisimme kävelemään kahdessa tunnissa Aguas Calientesiin ja yöpymään siellä. Seuraavana aamuna voisimme kiivetä Machu Picchulle. Ongelmaksi muodostui matka Hydroelectricaan. Sinne kestäisi 5 tuntia vähintään ja joutuisimme kävelemään pimeässä Aguas Calientesiin. Suunnitelma olisi toiminut, jos meillä olisi ollut liput torstaille, ja olisimme voineet lähteä seuraavana aamuna aikaseen liikkeelle.
Punnittiin pitkään vaihtoehtojamme ja mietimme pääsylippujen vaihtoa torstaille. Sekään ei onnistunut. Suuren pettymyksen myötä nöyrryimme ja ostimme junaliput. Olipa kyllä elämäni kallein lysti se. 60€ 50 kilometrin matkasta suuntaansa! Hinta ei edes olisi niin paha tai ainakaan tuntuisi niin pahalta, jos tietäisi rahan menevän perulaisten hyväksi. Vaan EI! Perurail yhtiön omistaa puoliksi herra Britti ja herra Peru. Enkä puhu nyt valtioista vaan yksityishenkilöistä. Niin vain tämä kapitalistien kourat kahmivat kermat päältä ja perulaiset saavat jäädä osittain nuolemaan näppejään. Voitte vain laskea siitä, että jos esimerkiksi 2000 henkeäkin käyttää tätä junaa päivässä ja yksi matka maksaa noin sata dollaria, niin kuinka paljon tämä kaksikko tienaa viikossa. Juuri tätä olisimme mielellämme boikotoineet.
Junamatka kyllä oli varsin miellyttävä vaikka vähän hytkyttikin ja maisemissa ei juurikaan valittamista. Ja kuuluihan hintaan kahvi ja muffinsi.
Herätys keskiviikkona oli 3.45 ja juna lähti 5.07. Aguas Calientesissa oltiin 6.30 ja siitä lähdettiin köpöttelemään Machu Picchulle. Bussillakin ylös olisi päässyt, mutta päätettiin reippailla portaat ylös (ja säästää 20€). Matkaan meni noin tunti ja rappusia oli omien laskelmieni mukaan noin 1700. Alku meni hyvin, vaikka vähän puuskuttikin (pispalan portaat kyllä nyt häviää tälle porrasreenille). Pian kuitenki alkoi jo vähän hikoiluttaakin. Meillä kävi tuuri sään kanssa, kun saatiin koko päivä auringosta nauttia. Mutta, koska sadekausi on menossa, metsässä oli myös kosteutta edellisiltä päiviltä. Tämä yhdistettynä aurinkoon kosteus oli aika korkea ja hikoilutti kovasti. Minä olin varustautunut kylmään säähän takilla, kahdella pitkähihaisella ja pitkillä housuilla. Puolessa välissä matkaa oli enää toppi ja farkut jalassa ja manaus siitä, miksei pukenut shorteja jalkaan. En enää ihmettele, miksi kaupunki on säilynyt salassa vuoteen 1911 asti. Kaupunkia kun on alhaalta käsin vaikea havaita, enkä kyllä ilman mitään järkevää syytä lähtisi sinne rämpimäänkään.
Ylhäällä odotti turistimassa ja jonotus Machu Picchulle. Sisälle päästiin sutjakasti ja päästiin ihastelemaan Inkojen kadonnutta kaupunkia. Varsin vaikuttavaa kyllä! Käveltiin useamman tunnin ajan eri puolilla Machu Picchua ja ihasteltiin kaupunkia. Vaikea kyllä kuvitella, millä ihmeellä Inkat ovat saaneet talot rakennettua sinne tai ylipäätänsä raahattua kaikki rakennustarvikkeet ylös. Paikka oli upea! Vaikka junanhinta kismitti meitä, olisi kyllä enemmän jäänyt harmittamaan, jos olisimme jättäneet menemättä.
Äsken saimme myös kuulla, että hostellimme Cuscossa olisi järjestänyt kyydin Hydroelectricaan halvalla. Melkein toivon, etten moista olisi kuullutkaan, niin ei olisi ärsytyslevel noussut 110 prosenttiin. No, onneksi pihistelyn mestari Antti on mukana ja onnistumme varmasti säästämään junalippurahat takaisin. Esim. syömällä halvempaa (ja oksettavampaa) ruokaa. Parilla eurolla saa ihmeellisiä annoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti