Kohti lämpöä

Cuscossa satoi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lähes taukoamatta ja lämpötilakin oli kymmenessä asteessa, niin ulkona kuin sisälläkin. Totaalinen matkaväsymys ja -kyllästyminen iskikin juuri harmaimmalla hetkellä. Koko ajan purat ja pakkaat uusiksi rinkan, ja raahaat sitä sateessa. Joka päivä puet samat, mutaiset ja pierunhajuiset vaatteet päälle, etkä voi edes pestä niitä, kun ei ole kuin yhdet farkut mukana. Etsit halpaa ruokaa, joka on pahaa ja niljakasta, mutta tosiaan ei maksa juuri mitään. Hostellin suihkusta ei välttämättä tule lämmintä vettä. Wifiä mainostetaan joka ravintolassa, mutta missään sitä ei oikeasti ole. Ja koko ajan olet sormista varpaisiin syväjäässä. Kyllä tuli kotiin ikävä. Mutta onneksi on ystäviä ja pieni skypettely Suvin kanssa auttoi, varsinkin kun kuuli, että Suomessa on vaan loskaa ja kuraa kaikkialla.

Tämän pienoisen hermoromahduksen saattelemana lähdettiin vihdoin alaspäin lähemmäs merta. Otettiin Cruz del surilta yöbussi Arequipaan. Olin luvannut Antille, että hän pääsee ihastelemaan Colca Canyoneita, joten Arequipassa vaihdettiin paikallisbussiin ja mentiin Chivayhin. Cruz del sur on bussikammoiselle ihmiselle täydellinen vaihtoehto, kahdella kuskilla ja rauhallisella ajotyylillä. Paikallisbussi taas on aivan jotain muuta. Kuskimme kyllä ajoi rauhallisesti, mutta bussiparan puolesta pelkäsin. Jatkuva kolina varsinkin mutkissa, vuoristossa, jännitti. Asfaltointi oli myös paikoittain pettänyt, joten välillä vähän pomputti. Onneksi bussi kuitenkin kesti koko matkan ja päästiin hengissä perille.

Chivayssa oltiin kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä vain löhöiltiin hostellissa, jossa oli pitkästä aikaa kunnon aamupala (munia,leipää, jogurttia) ja kylmemmät huoneet, kuin ulkolämpötila. Illalla päästiin pelaamaan biljardia. Toisena päivänä käveltiin kolmen kilometrin päähän uima-altaille, jotka oli lämmitetty kuumilla lähteillä. Altailla haisi pieruille. Kolmantena päivänä lähdettiin kahden tunnin päähän Cruz del condorin näköalapaikalle. Sielä on mahdollista nähdä Condorikotkia. Ei nähty. Mutta jättiläiskolibri nähtiin.

Cruz del condorille pitää ostaa turistilippu, joka maksaa etelä-amerikkalaisille 40 solea (12€) ja gringoille  70 solea (21€). 21€ on aika kova hinta kahden tunnin vierailusta, joten mussutettiin hinnasta lipunmyyjälle, ja kappas nainen suostui myymään meille 40 solen etelä-amerikkalaisten lipun ja sanoi, ettei ota vastuuta, jos joudumme lipuista ongelmiin. Kuka tahansahan nyt tietää, ettei meikäläinen todellakaan mene etelä-amerikkalaisesta, mutta aina kannattaa yrittää. 

Päästessämme Cruz del condorille, oltiin Antin kanssa kehitelty kaikki mahdolliset tarinat argetiinalaisesta isästä opiskeluun Etelä-Amerikassa, ("por favor señor, estamos estudiantes en Argentina, no tenemos mucho dinero, por favoooor") mitä tarpeen tullen käyttäisimme, jos tarve vaatisi. Vastassa olikin kaksi poliisia ja kaksi lipuntarkastajaa ja Kah! Kukaan ei kysynyt mitään! Toinen virkailija hymyili vienosti, toista ei kiinnostanut. Hah, mikä huijaus! Mutta minua kyllä vähän harmitti huijata ja nyt pelkäänkin karman kostavan meille tämän huijauksen.

Chivaysta palattiin takaisin Arequipaan. Paluumatka meni aluksi hyvin, mutta jostain syystä yhtä-äkkiä kuski päätti ruveta kaahaamaan. Ohitteli rekkoja ja toisia busseja ja kaahasi vauhdilla mutkiin. Ei kai siinä muuten olisi mitään ongelmaa ollut, mutta kun oltiin vuoristotiellä ja tien vieressä oli pudotusta kuusikymmentä-satametriä suoraan alas. Myöskään kilometrin välein olevat ristit tienvarressa ei rauhoittanut mieltä. Onneksi pian iski tiheä sumu ja kuskin oli pakko hidastaa mateluvauhtiin, kun eteen ei nähnyt kolmea metriä enempää. Enkä minäkään enää onneksi nähnyt, kuinka paljo pudotus reunalta oli.

Arequipassa ollaan nyt sunnuntaille asti. Eilen oli jo niin lämmin, että pystyi koko päivän painelemaan shortseissa. Tänään taas ei. Ollaan vieläkin korkealla 2300 metrissä ja Limaan olisi jo kiva päästä nauttimaan 30 asteen lämmöstä ja merestä, mutta katsellaan nyt Arequipa ensiksi. Eilen vietettiin iltaa saksalaisten kanssa, jotka tavattiin lokakuussa Uruguayssa ja tänään tavattiin paikallinen Diego, johon tutustuttiin La Pazissa. 

Myöhemmin lisää Arequipasta. Nyt on mentävä, kun Antti haluaa päästä maistamaan sammakkomehua. Paraskin kasvissyöjä.

Machu Picchu

Kuten aiemmassa viestissä kerroin, tarkoituksemme oli kävellä Ollantaytambosta Aguas Calientesiin ja siitä Machu Picchulle. Tietenkään asiat ei koskaan mene niin kuin suunnittelee.

Valmistauduttiin Machu Picchulle lähtöön ostamalla jo Cuscosta pääsyliput. Machu Picchulle pääsee 2500 ihmistä päivässä, eikä haluttu riskeerata omaa pääsyämme, joten pääsyliput oli hallussa jo kaksi päivää etukäteen. Sisäänpääsy maksoi 256 solea kahdelle hengelle eli noin 76 euroa. Tämä maksu on minulle ihan fine. Raha menee paikan ylläpitämiseen yms. 

Liput oli keskiviikolle, joten tiistaiaamuna kirjauduttiin ulos hostellista Cuscosta ja hypättiin minivaniin, joka vei meidät 10 solella (3€) Ollantaytamboon. Etsittiin hostelli ja jätettiin kamat hostellille. Hostellin seinällä nähtiin käsintehty kartta, jossa näkyi, että matka Ollantaytambosta Aguas Calientesiin olisi kävellen 6 tuntia.

Pieni paniikki rupesi iskemään. "Mitä helvettiä, matkan piti olla vain 3-4 tuntia!" Kysyttiin hostellin omistajalta oliko matka todella 6 tuntia ja vastaus oli musertava. Kyllä. Aguas Calientesiin olisi jota kuinkin 50 kilometriä ja ensimmäiset 20 kilometriä piti ottaa taksi merkille- Km 82, josta pystyi lähteä kävelemään 6 tunnin matkan Aguas Calientesiin. Alkumatkaa viranomaiset tarkkailevat. Ainut hetki on ennen kuutta aamulla. Mutta koska meillä oli liput seuraavalle päivälle, emme voineet seuraavana aamuna enää lähteä kävelemään kuuden tunnin matkaa. Uskoka pois, kuusi tuntia voi kuulostaa helpolta, mutta ilman kunnon varusteita tai trekkauskokemusta sellaisessa maastossa, joka on varsin haastavaa kivikkoineen ja pusikkoineen, ei se ollut vaihtoehto. Anttikin sanoi, että kolmen tunnin kävelyn jälkeen meillä olisi kuitenkin megaluokan riita ja olisimme kolmen tunnin päässä lähimmästä asutuksesta, keskellä ei mitään.

Seuraavaksi ruvettiin miettimään vaihtoehtoja. Jos ottaisimme bussin Santa Mariaan ja siitä bussin Santa Teresaan ja siitä taksin Hydroelectricaan. Sieltä pääsisimme kävelemään kahdessa tunnissa Aguas Calientesiin ja yöpymään siellä. Seuraavana aamuna voisimme kiivetä Machu Picchulle. Ongelmaksi muodostui matka Hydroelectricaan. Sinne kestäisi 5 tuntia vähintään ja joutuisimme kävelemään pimeässä Aguas Calientesiin. Suunnitelma olisi toiminut, jos meillä olisi ollut liput torstaille, ja olisimme voineet lähteä seuraavana aamuna aikaseen liikkeelle.

Punnittiin pitkään vaihtoehtojamme ja mietimme pääsylippujen vaihtoa torstaille. Sekään ei onnistunut. Suuren pettymyksen myötä nöyrryimme ja ostimme junaliput. Olipa kyllä elämäni kallein lysti se. 60€ 50 kilometrin matkasta suuntaansa! Hinta ei edes olisi niin paha tai ainakaan tuntuisi niin pahalta, jos tietäisi rahan menevän perulaisten hyväksi. Vaan EI! Perurail yhtiön omistaa puoliksi herra Britti ja herra Peru. Enkä puhu nyt valtioista vaan yksityishenkilöistä. Niin vain tämä kapitalistien kourat kahmivat kermat päältä ja perulaiset saavat jäädä osittain nuolemaan näppejään. Voitte vain laskea siitä, että jos esimerkiksi 2000 henkeäkin käyttää tätä junaa päivässä ja yksi matka maksaa noin sata dollaria, niin kuinka paljon tämä kaksikko tienaa viikossa. Juuri tätä olisimme mielellämme boikotoineet.

Junamatka kyllä oli varsin miellyttävä vaikka vähän hytkyttikin ja maisemissa ei juurikaan valittamista. Ja kuuluihan hintaan kahvi ja muffinsi.

Herätys keskiviikkona oli 3.45 ja juna lähti 5.07. Aguas Calientesissa oltiin 6.30 ja siitä lähdettiin köpöttelemään Machu Picchulle. Bussillakin ylös olisi päässyt, mutta päätettiin reippailla portaat ylös (ja säästää 20€). Matkaan meni noin tunti ja rappusia oli omien laskelmieni mukaan noin 1700. Alku meni hyvin, vaikka vähän puuskuttikin (pispalan portaat kyllä nyt häviää tälle porrasreenille). Pian kuitenki alkoi jo vähän hikoiluttaakin. Meillä kävi tuuri sään kanssa, kun saatiin koko päivä auringosta nauttia. Mutta, koska sadekausi on menossa, metsässä oli myös kosteutta edellisiltä päiviltä. Tämä yhdistettynä aurinkoon kosteus oli aika korkea ja hikoilutti kovasti. Minä olin varustautunut kylmään säähän takilla, kahdella pitkähihaisella ja pitkillä housuilla. Puolessa välissä matkaa oli enää toppi ja farkut jalassa ja manaus siitä, miksei pukenut shorteja jalkaan. En enää ihmettele, miksi kaupunki on säilynyt salassa vuoteen 1911 asti. Kaupunkia kun on alhaalta käsin vaikea havaita, enkä kyllä ilman mitään järkevää syytä lähtisi sinne rämpimäänkään.

Ylhäällä odotti turistimassa ja jonotus Machu Picchulle. Sisälle päästiin sutjakasti ja päästiin ihastelemaan Inkojen kadonnutta kaupunkia. Varsin vaikuttavaa kyllä! Käveltiin useamman tunnin ajan eri puolilla Machu Picchua ja ihasteltiin kaupunkia. Vaikea kyllä kuvitella, millä ihmeellä Inkat ovat saaneet talot rakennettua sinne tai ylipäätänsä raahattua kaikki rakennustarvikkeet ylös. Paikka oli upea! Vaikka junanhinta kismitti meitä, olisi kyllä enemmän jäänyt harmittamaan, jos olisimme jättäneet menemättä. 

Äsken saimme myös kuulla, että hostellimme Cuscossa olisi järjestänyt kyydin Hydroelectricaan halvalla. Melkein toivon, etten moista olisi kuullutkaan, niin ei olisi ärsytyslevel noussut 110 prosenttiin. No, onneksi pihistelyn mestari Antti on mukana ja onnistumme varmasti säästämään junalippurahat takaisin. Esim. syömällä halvempaa (ja oksettavampaa) ruokaa. Parilla eurolla saa ihmeellisiä annoksia.

Copacabana, Isla del sol ja cusco

La pazissa tulikin viihdyttyä oikein hyvin ja venytettiinkin lähtöä parilla päivällä, kun ei vaan yksinkertaisesti huvitannut lähteä jatkamaan matkaa. 

Lopulta kuitenkin lähdettiin kohti Copacabanaa. Kylä on muuten se oikea ja alkuperäinen Copacabana, jolta Brasilian kuuluisaranta Copacabana on nimensä lainannut. Vaikka tähän mennessä matkat bussilla Bolivian sisällä oli mennyt hyvin, olin siltikin vielä vähän epäileväinen kaiken suhteen ja päädyttiinkin valitsemaan bussiyhtiöksi Titicaca tours, jolla enemmänkin turistit matkaavat, ei paikalliset. Hintaa matkalle tuli 30 boliviaanoa per naama.

Matka meni jälleen kerran ilman suurempia sydämentykytyksiä ja ihan ajallaan. Päivä sattui olemaan aika sateinen ja harmaa ja Copacabana ei kyllä minuun tehnyt suurtakaan vaikutusta. Väsymys painoi ja koko päivänä ei jaksettu tehdä mitään. Nukkumaankin mentiin jo kympin aikoihin. Yöllä vettä ja rakeita tuli kaatamalla ja ylimmässä kerroksessa asuessamme veden ja  rakeiden rummutus kattoa vasten herätteli pitkin yötä.

Seuraavana päivänä herätessämme saimme huomata, että aurinkohan se sielä möllötti. Päätettiin kiivetä viereiselle vuorelle, joka olikin vähän haastavampi kuin noin niinkuin ensisilmäykseltä ajattelisi. Huipullehan siis meni ihan kiviset portaatkin, mutta ne olivat meidän näkökenttään väärällä puolelle ja paineltiin sitten ylös varsin tiukkaa ylämäkeä, kivien ja kallioiden yli itseämme hilaten. Myöskään melkein 4000 metrin korkeudessa happea ei ole turhan paljoa ja pienikin ponnistelu sai puuskuttamaan. Lopulta kuitenkin ylös päästiin, Nikon  pyynnöstä terveiset Titicaca-järven kotkalle lähetettiin ja tultiin alas, huomattavasti helpompaa reittiä. Seuraavaksi päiväksi käytiin varaamassa vene Isla del solille ja käytiin popsimassa vähän alpakkaa iltapalaksi.

Koska Boliviassa ja Perussa on nyt sadekausi menossa, vähän jännitettiin paistaisiko meille aurinko Isla del sol- retkeämme varten. Kyllä paistoi! Isla del sol on Inkaintiaaneille tärkeä saari, koska Inkat uskovat sen olevan paikka, jossa aurinko on syntynyt. Kivuttiin saaren korkeimmalle kohdalle (taas puuskuttaen, hikoillen ja useita pysähdyksiä pitäen)  ja katseltiin sieltä sitten upeita maisemia. Tässä vaiheessa "note to self"-homma: hommatkaa oikeasti kunnolliset aurinkolasit, joissa on kunnon uv-suojat!! En tiedä mikä uv-yliannostus meille Antin kanssa tuli, mutta meikäläisen silmät vuosi vettä koko päivän ja iltaa kohden ei pystynyt enää pitämään silmiä auki. Kirveli, silmiä väsytti, silmämunat oli punaiset ja päätä särki. Oltiinkin jo ennen kymmentä nukkumassa, kun ei vain voinut enää olla. Sama toistui seuraavana päivänä. Tietenkin myös vuoristossa ollessa voi olla, että silmät reagoivat voimakkaammin, kun ei ole ilmansaasteita tms. suodattamassa säteitä. En tiedä. Mutta sen tiedän, että kauhealta se tuntui. Toivottavasti silmät tästä palautuisi. Ostaisin jo nyt kunnon aurinkolasit, mutta pieni skeptisyys paikallisiin optikoihin on varmasti aivan luonnollista.

Aika Boliviassa jäi vähän lyhyeksi ja mielellään pidempäänkin olisi voinut olla, mutta tämä kaksi viikkoakin oli jo plussaa ja ainakin on syitä palata jonain päivänä takaisin. Lauantaiaamuna lähdettiin sitten Perua kohti. Aamulla vielä vähän arvottiin, että jäädäänkö Punoon yöksi vai koitetaanko saada bussi Cuscoon vielä samalle illalle. 

Jos rajatarkastus Chilen ja Bolivian välillä oli surkea, niin kyllä se vielä surkeampi oli Bolivian ja Perun välillä. Kukaan ei edes halunnut nähdä rinkkaani tai käsilaukkuani. Eikä rinkkaa kyllä bussin tavaratilastakaan tarvinnut esille ottaa. Passi oli ainut mikä tarkastettiin ja leimattiin. Sen jälkeen takaisin bussiin ja matka jatkui Punoon.

Punossa katseltiin vähän busseja ja arvioitiin niiden turvallisuutta. Mikään bussi ei oikein järkevästi lähtenyt Punoon saapumisen jälkeen Cuscoon. Yhtiö, jota itse halusin käyttää (Cruz del sur) lähtisi vasta yötä vasten. Muut yhtiöt vähän epäilytti. Pienen arpomisen ja yöbussiahdistuksen jälkeen päädyttiin kuitenkin ottamaan Cruz del sur, joka lähtisi 22 ja olisi perillä 5 aamulla. Meillä oli siis koko päivä aikaa tuhlattavaksi Punon keskustassa. Cruz del sur on vähän kalliimpi kuin muut bussit, mutta turvallisuus on myös omaa luokkaansa ja hyvinvointini takia olen valmis maksamaan 15€ 400 kilometrin matkasta.

Bussia odotellessa kahviteltiin, luettiin kirjoja, ihmeteltiin karnevaalien alkua, käytiin kaljalla, syötiin. Antti jopa onnistui kuluttamaan hyvin tunnin päivästämme hukkaamalla lapun, jolla saataisiin rinkkamme tavarasäilöstä. Sitä etsiessämme ja takaisin bussitermnaaliin kiirehtiessämme aika menikin rattoisasti, pientä paniikkihikeä puskiessa. Terminaali oli siis varsin kaukana keskustasta ja eipä ole Hälinen niin nopeasti kipittänyt, kun nyt pelko persiissä rinkan ryöstöstä. Tosin matkan teosta olisi tullut huomattavasti helpompaa, jos ei tarvitsisi enää raahata 18 kiloa mukana (kuka on laittanut tiiliskiviä ja muita turhia tavaroita mun rinkkaan, kun se painaa noin paljon????)

Bussiin astuessa turvallisuudesta ei ainakaan ollut puutetta. Meidät tutkittiin metallinpaljastimilla (aseiden takia) ja koko tarkastus kuvattiin videolle, rinkat merkattiin painoineen ja passit tarkastettiin. Lopuksi vielä, kun kaikki jo istuivat paikoillaan, kaikki kuvattiin videokameralla. Kuski ajoi rauhallisesti vaikka tie pomputtikin aika kovasti. Ja vaikka bussin etuosassa oleva nopeusmittari väittikin välillä nopeudeksi 500km/h.

Cuscoon tultiin sunnuntaiaamuna aikaiseen ja otettiin taksi keskustaan. Siitä köpöteltiin hostelliin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Herättyämme lähdettiin ruokaa etsimään ja törmättiin pariin saksalaiseen, jotka oltiin La Serenassa tavattu. Heidän seurassa päädyttiin Plaza de Armakselle, jossa oli karnevaalien alkuriennot meneillään. (Nyt on siis karnevaali aika Etelä-amerikassa  ja kaikkein isoin karnevaali onkin Brasilian Riossa) Kaikkialla ihmiset suihkutteli vaahtoa toisiaan päin ja heitteli vesi-ilmapalloilla. Aikaisemmin oli myös ollut paraateja tanssijoineen. Otetiinkin osaa kyseiseen lystiin ja lopulta litimärkänä, silmät ja suut täynnä vaahtoa, köpöteltiin kotiin vaihtamaan kuivaa päälle ja selvittelemään matkaa Machu Picchulle. Joka ei muuten olekaan niin helppoa kuin luulisi. Ainakaan halvalla.

Ensinnäkin tuonne jumalanselän taakse on vaikea päästä. Tietty jos rahaa on ylettömästi, niin ei se sitten ole niin vaikeaa. Ei muuta kuin helikopterin kyytiin ja menoksi. Meillä ei ole varaa helikopteriin. Moni valitsee erilaisia trekkejä, joilla mennä Machu Picchulle. Ne kestävät yleensä neljä päivää ja niissä mennään viidakkoja pitkin ja pyörillä ja kävellen jne jne. Mutta koska nyt on sadekausi esimerkiksi suosituin Inka-trek on suljettu. Ja muutenkin ei olla Antin kanssa varustaudutta mihinkään trekkaamiseen (mitä näköjään Etelä-Amerikka on pullollaan). Farkut jalassa juoksulenkkareilla on huono painella neljä päivää mutaisessa viidakossa. Tiedostettiin kyllä nämä trekkaus vaihtoehdot ennen lähtöä, mutta kiinnostus niitä kohtaan oli aika pieni.

No niin tai näin, kun tänne asti on tultu, niin Machu Picchulle on päästävä. Paikan päälle kyllä pääsee myös junalla. Juna vain sattuu olemaan maailman kallein juna! Edes vr ei veloita suhteessa matkan pituuteen nähden yhtä paljoa. Ensin on otettava bussi Cuscosta Ollantaytamboon (10 solea) siitä juna Aguas Calientesiin (joka muuten kestää 1h 20 min ja maksaa 160 solea per naama/suunta HALVIMMILLAAN) ja Aguas Calientesista bussi Machu Picchulle (25 solea). Niin ja tietenkin pääsylippu Machu Picchulle on vielä 128 solea. Tietenki paluumatkaan menee yhtä paljon kuin menomatkaankin. Ja kaikki tämä pitää vielä kertoa kahdella. Koko tuo yhden päivän matka maksaisi meille yli 300 euroa. Ja siinä ei ole edes majoitukset ja ruuat mukana. Ei saatana! 

No, mehän ei moiseen hullutteluun suostuta. Meidän suunnitelma on seuraavanlainen: otetaan bussi Ollantaytamboon (20 solea), kävellään Aguas Calientesiin (noin 3 h kävely ilmaiseksi), kävellään Machu Picchulle (ilmaista), sisäänpääsy (256 solea), kävellään Machu Picchulta Aguas Calientesiin (ilmaista) ja otetaan juna Ollantaytanboon (220 solea) ja bussi takaisin Cuscoon (20 solea). Näin pääsemme puolet halvemmalla. Katsotaan sitten, miten tässä nyt oikeasti käy, mutta huomenna lähdetään ja parin päivän päästä ollaan takaisin Cuscossa. Raportti reissusta tulee myöhemmin. Saatana.

Bolivia took my heart!

Kyllä, lähdettiin vihdoin viikkon sitten jatkamaan matkaa Iquiquesta. Pitkän pohdinnan ja taustatyön tuloksena valittiin bussiyhtiöksi Trans Lujan, joka rullasi oikein smoothisti myös vähän töyssyisemmät hiekkatieosuudet. Rajatarkastus oli huonoin ikinä, kun kyllästyneen oloinen rouvashenkilö tökki vähän rinkkarini yläosaa kuitenkaan avaamatta sitä. Ei läpivalaisua, ei mitään.

Orurossa oltiin kolme päivää ja ei tehty yhtään mitään muuta, kuin jauhettiin kokalehtiä ja juotiin vettä, jotta 3700 metrin aiheuttama päänsärky ja huono-olo helpottaisi. Ja niinhän se helpotti. Totuteltiin myös siihen, että kaikki on naurettavan halpaa! Ja halvemmaksi vain tuli, kun La Paziin päästiin. Lounaat ja illalliset alle kahteen euroon! Vaikka lounas ei ehkä ihan gourmettia olekaan, sillä pysyy elossa ja se vie nälän.

Orurossa saatiin myös ensimmäinen maistiainen siitä, miten helkkarin vaikeaksi yhden bussilipun oston voi tehdä ja kuinka se vaatii kolme eri bussiyhtiötä ja kolme eri asiointi kertaa bussiasemalla. Niin ja yhden naikkosen, joka ei vaan millään kerroilla voi kertoa, että maanantaiaamulle ei ole yhtä ainutta bussia, koska tie Orurosta La Paziin on suljettu presidentin vierailun takia. Tälle välille siis avattiin uusi, turvallisempi tie ja presidentti oli sitä avaamassa ja sen takia ei busseja aamulle ollut. Lopulta kuitenki saatiin kolmelta lähtevään bussiin paikat ja päästiin La Paziin.

Bolivian suhteen olin varsin epäileväinen, kun jännitin erityisesti liikennettä. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin enkä ole tuntenut oloani epämukavaksi. Välillä voi havaita pieniä puitteita tavoissa hoitaa asioita, mutta ne nyt on varsin pieniä murheita ja niistä pääsee yli huokailemalla ja kärsivällisyydellä.

Maa on aivan julmetun kaunis! Ihmisiin ei valitettavasti saa samanlailla kontaktia kuin esim. Chilessä, mutta maisemat pesee mennen tullen muut vierailemamme maat. Vuoristoa, flamingoja, uskomattomia maisemia. Saapuessamme La Paziin leukani kyllä kolahti lattiaan. La Paz on laaksossa ja sen ympärillä on lumihuippuisia vuoria. En todellakaan odottanut mitään tällaista! Lisäksi vuorien välissä ajellessa vähän väliä tulee pieniä vesiputouksia. Aivan mielettömän kaunista! Myös ihmisten ulkonäkö on muuttunut. Kasvonpiirteet on vähän kovemmat ja moni pukeutuu perintekkäästi muhkeisiin hameisiin, korkeisiin hattuihin ja hartiahuiveihin.

Vaikka maa on naurettavan halpa, en usko, että rahojeni tuhlaus tulisi olemaan erityisen vaikeaa täällä. Hienoja käsitöitä on tarjolla kaikkialla ja hinnatkin pysyy matalina. Ostettiinkin hienot, alpakanvillapaidat 10 eurolla (Suomessa saa maksaa akryyli"villa"paidasta 50€) ja Anttikin sai uudet kengät 13 eurolla ja ne ei ole mustat!! Mutta vielä on Peru edessä, joten tilaa on jätettävä myös Perun käsitöille ja tuliaisille.

Sitten suosikki asiani koko reissultamme: Deathroad pyörällä! Tästä olin kuullu paljon puhuttavan ja kyseistä hommaa oli hehkutettu. Aluksi ajattelin, etten moiseen pysty, mutta niin vain pystyinkin HAH! Kyseessä on siis maailman vaarallisin tie (tai silloin aikoinaan oli, kun se oli vielä päätienä La Paziin, nykyään löytyy myös uusi tie, joka on huomattavasti turvallisempi, joten liikenne on vähentynyt Deathroadilla ja viimeksi auto-onnettomuus tiellä on sattunut 2008). Varattiin tämä koko päivän kestävä aktiviteetti yhtiöltä, joka oli rankattu vuoden 2014 parhaimmaksi yhtiöksi tripadvisorissa: Barracuda. La Pazissa on tasan kaksi yhtiöä, jotka ovat luotettavia, turvallisia ja heiltä löytyy koulutetut oppaat hommaan. Ne ovat meidän käyttämä Barracuda sekä yhtä hyvä Gravity. Pyörät ovat loistokuntoisia ja ne huolletaan jokaisen reissun jälkeen. Lisäksi nämä kaksi yhtiöä antavat sinun mennä tien niin hitaasti alas, kun haluat ja mukana on aina kaksi opasta, yksi edessä ja yksi takana. Lisäksi perässä seuraa myös auto, jonne voi hypätä, jos väsyy kesken matkan. Reissuun kuuluu kaksi evästaukoa, lounas, joessa uintia, suihkut sekä valokuvat, joten oman kameran kantaminen mukana ei ole pakollista. Riskinä kun on kaatuminen ja kameran hajoaminen tai kameran kastuminen, kun pyöräilee vesiputouksien ali ja pienien jokien yli. Oppaat on ensiapukoulutettu ja esimerkiksi molemmat meidän oppaistamme ovat ammattipyöräilijöitä

mountainbikingissa, joten he ainakin tietävät kuinka näillä pyörillä ajetaan. Hinta lystille on Barracudalla 500 bolivianoa eli noin 65€ ja Gravitylla 750 bolivianoa eli noin 95€. Halvemmallakin muilta yhtiöiltä saman reissun saa, mutta tämä on aktiviteetti, jossa ei todellakaan kannata pihistellä oman turvalllisuuden takia.

Aamulla lähdettiin liikkeelle 7.30. Minibussi kuskasi meidät 4700 metriin, jossa saatiin pyörät ja varusteet. Oppaat opasti pyörän käytön ja neuvoi miten tietä ajetaan. Ensimmäinen 25 kilometrin osuus oli asfalttia ja tällä osuudella totuteltiin pyörään. Osuuden jälkeen maksettiin 25 bolivianon turistivero ja hypättiin takaisin minibussiin. Bussi vei 8 kilometrin matkan ylämäkeä deathroadin alkuun ja siitä se sitten alkoi. Opas antoi uuden priiffauksen tiellä ajosta. Sen sijaan, että liikenne tiellä olisi, kuten normaalisti Boliviassa oikealla, se olikin vasemmalla. Ylhäältä tuleva ajaa siis vasenta kaistaa eli ulkoreunassa ja alhaalta tulevalla on etuajo-oikeus eli minun on annettava alhaalta tulevalle tilaa. Itse olin enemmänkin toivonut, että olisin saanu ajaa sisäreunalla. No change!  Siinä sitten sydän pamppaillen liikkeelle. Tie oli varsin möykkyinen ja meikäläinen ajeli jarruja painellen koko matkan. Liikkeellä ollessa ei kyllä uskaltanut kauheasti sivuille katsella, välillä vilkaisu ja ihastelu miten upealta ympärillä näytti. Onneksi pysähdyksiä oli paljon ja kerkisi niitä maisemiakin katselemaan. Opas oli aivan huikea! Pysähdyttiin usein matkan aikana ja hän kertoili, että minkälainen mutka milloinkin on tulossa ja kuinka niihin tulee ajaa, minkälaiseksi tieosuus seuraavaksi muuttuu ja kuinka liikennemerkki, joka väittää seuraavan mutkan oleva 90 astetta, onkin oikeasti 180 astetta. Kieli keskellä suuta, pääkylmänä körryyteltiin alas kaikki onnistuneesti. Vain yksi poika kaatui, mutta pahemmin ei onneksi käynyt. 

Alas päästessä käytiin pulahtamassa virkistävässä joessa ja saatiin lounaat eteemme. Sen jälkeen opas ja kanssamatkustajani päättivät, että: "kyllä mennäänpäs bussilla sama tie ylöskin". Ei siinä auttanut, kun hakea kalja ja hypätä bussiin. Ylösnousu jännitti kyllä enemmän kuin alastulo ja heikotus, pahaolo, tärinä sekä melkein itku iski, kun pysähdyttiin tien kapeimmalle kohdalle, avattiin bussinovi, kurkattiin ulos ja nähtiin alaspäin pystysuora pudotus vähitään 60 metriä ehkä enemmänkin. Se oli kohta, jossa vuonna -85 on sattunut deathroadin pahin onnettomuus, kun rekka putosi alas vieden 100 henkeä mukanaan. Se on myös kohta, jossa Top Gearin -ukko ohittaa toisen auton, joka muuten on huijausta, koska siinä kohdassa ei todellakaan pysty kaksi autoa olemaan vierekkäin.

La Paz on vienyt sydämmeni. Maanantaihin asti ainakin ollaan täällä, mutta eihän tässä nyt vielä mihinkään kiire ole. Seuraava kohde on Copacabana Titicaca-järven rannalla. Uyuni, jossa sijaitsee maailman isoin suola-aavikko, saa nyt valitettavasti jäädä, mutta onpahan sitten syy tulla uudestaan Boliviaan. 

Kuvia koitan laittaa myöhemmin tietokoneella, jos tämä paska internet toimii. 

Deathroad aamupaivasta

Deathroadin kapein kohta

aika kivat nakoalat. Kuvassa myos eraan ss-miehen sodan jalkeinen piilopaikka (Jewhunter)

Pysaytettiin bussi deathroadin kapeimmalle kohdalle ja kurkattiin ovesta ulos ja alas

Deathroad iltapaivasta

La Paz