Chileen tutustuminen lähenee loppuaan ja omalle kohdalleni matkan (perustan tämän omiin ennakkoluuloihini ja internetistä luettuihin teksteihin) haastavimmat maat ovat vastassa. Tähän mennessä Uruguay, Argentiina ja Chile ovat mielestäni olleet varsin helppoja ja hyvinkin eurooppalaistuneita, tutun ja turvallisen tuntuisia. Turvallisella tarkoitan enemmänkin kulttuurillisia yhtäläisyyksiä, en sitä, että pimeillä sivukaduilla olisi turvallista, yksin tai kaksin, kulkea, varsinkaan gringona. Myöskään Bolivian ja Perun vuoristojen huonokuntoiset tiet ja kaahaavat kuskit eivät mieltäni varsinaisesti rauhoita. Mutta Boliviasta ja Perusta lisää myöhemmin.
Valparaisossa ilmassa oli havaittavissa lievää matkaväsymystä, joka ilmeni erityisesti jaksamattomuudella tutustua uusiin ihmisiin sekä innostumisen puutteena. Kenenkään nimi ei enää jäänyt päähän ja moneen kertaan kyseli ihmisten määränpäätä ja matkan pituuksia ja sitten häpeissään myönteli mukana että: "niinhän se olikin". Päätettiin viheltää peli pariksi päiväksi poikki ja ottaa pieni loma. Loman hinta jääköön mysteeriksi, mutta kaksi päivää Conconissa, 5 tähden hotellissa,merinäköalalla ja suola-altaassa (oli myös ihan oikeekin uima-allas) kellumalla, palautti voimat ja tuntui äärimmäisen absurdilta ja ylelliseltä ja aiheutti jopa pientä häpeää moisesta rahantuhlauksesta. Mutta, heti alusta asti, päätetiin Antin kanssa olla tuntematta huonoa omatuntoa asiasta ja nauttia kahdesta päivästä täysinrinnoin. Kyllä sitä sitten kotona keritään huonoa omatuntoa potea työttömyyspäiväraha-hakemusta tehdessä. Nähtiin kyllä pelikaaneja! Hurjan isoja otuksia! Valparaisosta pääsee minibussilla Conconiin 500 pesoa per naama ja matka kestää noin 45 minsaa kiertoteitä pitkin.
Palattuamme takaisin "rahvaan" pariin suuntasimme paljon kehuttuun ja "niin ihanaan" La Serenaan. "Pardon my francee", mutta kolme päivää tuntui melkein piinaavan pitkältä ajalta La Serenassa. Päivien kohokohdat olivat: skypet Suvin, Juhon, Sylvin ja Ellin sekä Monican ja Jopun kanssa sekä pieni koiranpentu Polly ja pieni aikuiskoira, Lucy, hostellissa.
Jos kaupunki tosiaan on Chilen toiseksi vanhin, on se ainakin katukuvasta ja rakennuksista onnistuttu piilottamaan. Jouduttiin myös mustalaisnaisten ryöstönyrityksen kohteiksi. Homma jäi tosiaan yritykseksi, kun jo alusta asti tiedettiin mistä oli kyse. Eipä sillä, että rahaa tai muutakaan arvokasta taskuista olisi löytynyt, muinaishistoriallista Nokian puhelinta lukuunottamatta.
La Serenassa testattiin myös paljon puhuttu Chorillina, joka on kuulema aivan ehdoton testata. Chorillina on makkaraperunat lihanpaloilla ja kananmunalla ja rasvalla. Tai kuten jokainen jämsäläinen sen tuntee: taksari. Tosin tästä taksarista riitti syötävää kahdelle ja tukki rasvaisuudellaan sokaisen suonen, sai sydämmen pysähtymään ja jätti vyötärölle niin ison vararenkaan, että kolme vuotta vatsalihasjumpassakaan ei saa sitä häviämään.
Conconista ei bussi kulje La Serenaan vaan on otettava minibussi Viña Del Mariin (400 pesoa/kpl) ja sieltä 7 tunnin bussi La Serenaan (12800 pesoa/kpl).
La Serenasta jatkettiin matkaa kohti Pohjoista. Määränpäänä on Iquiquen kaupunki Calderan ja San Pedro de Atacaman kautta. Nyt ollaan Calderassa, jossa ei varsinaisesti ole mitään, mutta tästä pääsee nopeasti Bahia Inglesaan, missä on, ehkä tähän astisen reissun, hienoin ranta. Valkeaa hiekkaa ja kirkasta vettä. Harmi vain, että vesi on niin kylmää, että hypotermia aiheutuu jo pelkästään veden katselusta. La Serenasta Conconiin matka kestää 6 tuntia ja hintaa oli 11100 pesoa per naama.
Tänään illalla otetaan yöbussi Atacaman autiomaahan (21400 pesoa/ per naama), jossa pitäisi olla maailma siistein tähtitaivas, paljon kaikkia aktiviteettejä sandboardingista suola-aavikoihin sekä helvetin kallista. Tähtitaivasta ja sandboardingia odotan innolla, hintoja vähän vähemmän innolla. No, eiköhän sitä Boliviassa sitten pääse pihtaamisen makuun, kun hinnoista joutuu tinkaamaan ja tinkaaminen ei varsinaisesti kuulu vahvuuksiini, jolloin totean, etten osta mitään.
Maisemat ovat muuttuneet hieman karummiksi, etelään verrattuna. Kaktus on yleisin kasvi matkanvarrella ja hiekka sekä kivi yleisimpiä maa-aineksia. Välillä noustaa vähän ylöspäin ja sitten tullaankin taas meren vierelle. Vihreää maastoa ei juurikaan Viña Del Marin jälkeen ole näkynyt. Tiet ovat hyväkuntoisia, kuskeilla on 5 tuntia maksimiajoaika (jota myös noudatetaan) ja nopeutta saa maksimissaan olla 100km/h ja sitä saavat matkustajat seurata. Helpottaa huomattavasit minunkaltaisen vauhtihirmun matkustusmukavuutta. Myös juomaveden laadusta ei ilmeisemmin ole enää takuuksia. Toiset sanovat sitä juomakelpoiseksi, toiset eivät suosittele.
Seuraavalla kerralla taas lisää. Hei nyt! Kuvat ei vieläkään onnistu, kun konetta ei ole käytettävissä! Mutta facebookistahan noita halutessaan näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti