Oltiin katsottu etukäteen tripadvisorista paikkoja, joissa yöpyä Ancudissa. Laura sitten ystävällisesti auttoi meitä soittamalla hostel Australiin ja varasi meille huoneen, koska oma kielitaitomme ei vielä riitä puhelimessa puhumiseen eikä meillä kyllä ole paikallista numeroakaan millä soitella.
Kun saavuttiin perille, meitä vastassa oli aivan ihastuttava, vanhempi rouvashenkilö Mirta, hänen columbialainen miehensä Pedro ja heidän tyttärensä Francis. Ensihetkestä lähtien tunsimme olomme todella tervetulleiksi. Meidän lisäksi hostellissa oli vain yksi vieras, meksikolainen Alberto ja samana päivänä saapui myös hänen ystävänsä Carolina, joka on puoliksi chileläinen ja puoliksi ruotsalainen.
Olen jo hetken yrittäny miettiä miten osaisin oikeilla sanoilla kertoa, kuinka upeita ihmisiä Mirta ja Pedro ovat, mutta on vaikea löytää sanoja, jotka kuvaisivat heitä täydellisesti ja riittävästi. He ovat äärimmäisen hyväsydämisiä, avuliaita ja kärsivällisiä ihmisiä, jotka ovat vuosi sitten kokeneet kovan menetyksen, kun koko heidän hostellinsa paloi maan tasalle. Vakuutusta ei ollut ja nyt taskussa painaa iso laina ja ikä lähentelee molemmilla 70-vuotta. Silti he ovat joka päivä iloisia ja uurastavat uuden hostellinsa eteen. Mirtan räiskyvä luonne saa nauramaan ja Pedron rauhallinen luonne taas tuo tietynlaista rauhaa itsellekin.
Hostelli on siis vielä keskeneräinen, mutta päästiin asuttamaan ekoina vieraina Alberton ja Carolinan lisäksi uudet huoneet, käyttämättömät sängyt ja petivaatteet. Oma huone on 23 euroa ja on huomattavasti halvempi, kuin monissa muissa hostelleissa tai homestayssä. Suihkut ja keittiö hostellin puolella vielä puuttuu, mutta ollaan saatu käyttää Mirtan ja Pedron suihkua ja keittiötä, joten se ei ole ollut ongelma.
Sitten! Pingviinit! Kyllä!!! Ne on nyt nähty ja täytyy kyllä sanoa, että kohtaaminen oli niin liikuttava, että kyyneleet eivät olleet kaukana. Sielä ne pienet taapertajat köllötteli kallioilla ja kipusivat kohti mäenhuippua ja meikäläinen hymyili kuin Naantalinaurinko. Lopuksi retken kruunasi saukko perkele, joka hirveällä kiireellä polskutti menemään ja merileijona, joka juuri ja juuri vaivautui nostamaan päätään meidän mennessä ohi. To do-listani lyheni nyt yhdellä kohdalla.
Mitäs muuta. Niin Chiloen saari. Ensivaikutelma saaresta ylipäätänsä oli: "wau, näyttää ihan Suomen kesältä". Lähempi tarkastelu osoitti ensivaikutelman todeksi. Täältä löytyy mm. Koivuja, haapoja, päivänkakkaroita, iskän lempikukkia eli lupiineja, apiloita, kissankelloja, voikukkia ja kaiken lisäksi talot on rakennettu puusta. Maisemat on hyvin samanlaiset kuin Suomessa, tosin järvien sijaan täällä on meri ja enemmän mäkiä. Joku on ehkä joskus kuullut minun mainitsevat siitä, kuinka Suomen kesä on mielestäni yksi maailman kauneimmista asioista ja kuinka en halua olla reissussa kesäisin, etten missaisi kesää. Joten ei varmasti ihme, että viihdymme täällä Antin kanssa. Itseasiassa jopa niin hyvin, että päätettiin jäädä jouluksi tänne Mirtan, Pedron ja Franin seuraan.
Saarella riittää paljon tekemistä ja ollaankin käyty muissakin kylissä ja tarkoitus olisi vielä käydä parilla muulla lähisaarella. Tosin välillä on sateisia päiviä ja silloin ei jaksa lähteä mihkään kauas. Näinä päiviä on meillä aikaa vaikka muille jakaa ja ollaankin auteltu Mirtaa ja Pedroa hostellin remontissa. Maalailtu lähinnä seiniä.
Asia, johon on tullut kiinnitettyä huomiota täällä etelä-amerikassa on se, kuinka ihmiset auttavat toisiaan. Metroissa ja busseissa käy jengiä soittamassa tai muuten esiintymässä tai vaan pyytämässä rahaa ja heitä kyllä autetaan. Se muutaman kolikon antaminen ei varmasti omaa budjettia kaada, mutta sillä voi olla iso merkitys sille, jolta puuttuu "se joka päiväinen leipämme". Tiedä sitten onko auttaminen täällä jotenkin yleisempää sen takia, että oma valtio ei kyllä kauheasti auta näitä superköyhiä ja kodittomia tai työnsämenettäneitä, joilla odottaa viisi pientä suuta ruokittavana kotona. Oli niin tai näin, minusta on hienoa, että porukka auttaa toisiaan, kun apua tarvitaan ja mitä itse voi tällaisesta oppia, esimerkiksi romanikerjäisten suhteen. Tietty tähän voisi vielä jaaritella siitä, kuinka valtio voisi käyttää rahaa näiden asioiden parantamiseen ja korruptio sitä ja tätä ja plaa plaa, mutta se onkin jo ihan toinen asia se. Hyvä te toisia auttavat ihmiset, hyvä solidaarisuus ja se paljon puhuttu "lähimmäisen rakkaus" ja inhimillisyys! Peace and love! Nyt menen tekemään chili sin carnea ja opettelemaan espanjaa. Ja tutustumaan uuteen asukkaaseen, joka on muuten TADAAAAA SUOMESTA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti